Pääsiäissunnuntaina, heti heidän ensimmäisen luvattoman kohtauksensa
jälkeen, John istui yksin huoneessaan Fetter Lanella. Morrellin
ja Brownin perheet — valajan ja teatterin vahtimestarin — olivat
muodostaneet yhteisen seurueen ja lähteneet maalle — tai he nyt
sanoivat sitä maallemenemiseksi. Hän oli kuullut heidän keskustelevan
siitä laskeutuessaan matottomia puuportaita ja sivuuttaessaan hänen
ovensa.
»Me ehdimme käydä Bull and Bushissa ja joudumme takaisin viideksi»,
oli Mr. Morrell sanonut voimakkaasti, ja Mr. Brown oli lisännyt:
»Sanotaan puoli viideksi.» Sitten Mrs. Morrell oli puhjennut pieneen
laulunpätkään —:
»Sydän sykkien armotta kaipaa vaan
sun luo — sun luo —»,
ja Mrs. Brown koetti tulla mukaan, vaikk'ei pysynytkään äänessä.
Vihdoinkin viimein katuovi oli auennut — läjähtänyt kiinni — äänet
häipyivät vähitellen kaukaisuuteen, ja John oli jäänyt yksin
kuuntelemaan, kuinka Mrs. Morrellin hiekanvärinen kissa piti portaissa
herttaista peuhausta Mrs. Brownin mustan kissan kanssa. Jollette ole
innokas kirkonmies, mikä pakottaisi teidät käymään kirkossa kolme
kertaa näiden kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa, niin ensimmäinen
pääsiäispäivä on kaikkine traditsioneineen Lontoon ilottomin päivä.
Silloin ei voi tehdä kerrassaan mitään. Messukin, jos menette sinne,
kestää vain noin neljännestä yli kahteentoista, ja jäljelläolevat
tunnit aukenevat eteenne lohduttoman yksitoikkoisina. Painava
tietoisuus siitä, että vapaapäivä seuraa heti tämän juhlapäivän
kantapäillä, sälyttää hartioillenne raskaan eristyneisyyden tunteen.
Vilkkaat pikkupuodit eivät ole auki huomenna, raitiovaunut eivät hyrrää
edestakaisin. Suurkaupungin kadut tulevat olemaan kuolleen kaupungin
katuja, ja kun te nyt mietiskelette tätä, soivat kellot ympäristössänne
sävelin, joiden tarkoitus on olla iloisia, mutta jotka todellisuudessa
kolkuttelevat sanoinkuvaamattoman murheellisina: Tiedätte varsin hyvin,
kun tulette vain sitä ajatelleeksi, miksi ne ovat niin kiusalliset
ja äänekkäät. Ne soivat siksi niin itsepäisesti, viskellen ääniä
avaruuteen, että saisivat vedetyksi ihmisiä täyttämään velvollisuutta,
josta monikin tahtoisi mielellään päästä.
Kaupungin kirkonkellojen täytyy olla äänekkäät, niillä on
voitettavanaan suurempi elämän hämmennys. Kuunnelkaa vain
St-Martin's-in-the-Fieldsin kelloja. Sen kellonsoittajat tietävät
liiankin hyvin, kuinka äänten täytyy tulvia, ennenkuin he saavat
kuljeskelevan jalkamiehen taivutetuksi astumaan sisään. Fetter Lanella
oli sama juttu. John kuunteli niiden kilinää ja kuminaa — jokainen
kello teki parhaansa päästäkseen kuuluville.
Hän ajatteli maaseutua, jonne yläpuolella asuvat perheet olivat
lähteneet, maalla on toisenlaista. Maalla te menisitte kirkkoon,
vaikk'ei siellä olisi kelloja ollenkaan, ja tuo herkkä, juhlallinen
soitto, joka kumahtelee yli ketojen ja pujottelevan joenuoman, tuntuu
teistä maailman viehkeimmältä ääneltä. Teidän tarvitsee vain kuulla
se ja heti näette vanhan kääntöportin heilahtelevan edestakaisin,
kun kansa käyskelee hiekkakäytävää kirkonovelle. Teidän tarvitsee
vain kuunnella sitä, kun se hiipii pitkin niittyjä, joilla karja käy
laitumella ja syö kasteista ruohoa, nähdäksenne sielunne silmillä
tuon hennon, kalpean kynttilänvalon, joka varastautuu maalattujen
lasi-ikkunoiden läpi kesäillan utuiseen ilmaan. Kirkonkellot ovat aivan
erilaiset maalla. John kadehti sydämensä pohjasta Mr. Brownia ja Mr.
Morrellia — kadehti heitä ainakin puoli viiteen saakka.
Lopetettuaan aamiaisensa hän istui tuijottaen tunnin verran
sytyttämäänsä tulennokseen, liian yksin edes työskennelläkseen. Tuota
sydämetöntä tyttöhuitukkaa, masentumista, ei voida sanoa toveriksi.
Sitten tuli Mrs. Rowse korjaamaan aamiaiskaluston ja siistimään
vuoteen. John katsoi ylös hymyillen hänen tullessaan.
»Minkälainen ilma on ulkona?» hän kysyi.
»Kylmä, sir, ja näyttää siltä, kuin saisimme sateen.»
Hän kolisteli kuppeja ja lautasia, ja John kääntyi tuolissaan
nähdäkseen hänen puuhaamisensa. Tämä on yksinäisyyttä — tuntea
toverillista myötätuntoa vaimoon, joka tulee siistimään huoneita.
»Kun mies on yksin, niin Jumala lähettää hänelle koiran», kirjoitti
Lamartine. Mutta aina ei käy siten. Muutamat miehet ovat onnellisempia
kuin toiset. Väliin sattuu, ettei koiraa ole saatavissa, ja silloin
Jumala lähettää Mrs. Rowsen korjaamaan aamiaiskalustoa.
Mutta Mrs. Rowsella oli kiire tänä aamuna. Hän ei ollut saamassa
rahaa tällä kertaa. Nyt ette olisi voinut havaita minkäänlaista
vitkastelemista hänen töissään. Sekään puheenaihe, joka tavallisesti
huvitti häntä enimmän — hänen tyttärensä nimittäin — ei tällä kertaa
kyennyt hajoittamaan hänen tarkkaavaisuuttaan.
Hän aikoi lähteä juuri heidän kanssaan maalle — he menisivät Denhamiin
tervehtimään hänen sisartaan, heti kun hän olisi saanut työnsä
valmiiksi — Lizzien, joka liimasi nimilappuja marmeladipurkkeihin
Crosse and Blackwellilla, ja Maudin, joka pakkasi savukkeita Lambert
and Butlerilla.
Monet sanoivat Fetter Lanella, että Lizziellä olisi kaunis ääni, jos
hän vain olisi saanut harjoitusta. Hän osasi laulaa »Lemmi mua, ja mun
on maailma». Hän lauloi sen oikein herttaisesti. Ja Maud — niin, Mrs.
Rowse oli hankkinut oikean vanhan pianon heidän pieniin huoneisiinsa
Maudia varten, mutta tätä ei tahtonut saada koskaan harjoittelemaan.
Tosin hän rimputti heti kaikki kuulemansa melodiat aivan oikein
oikealla kädellä, mutta vasen hakkasi mitä sattui.
Mutta näistäkään suunnattoman tärkeistä aiheista ei Mrs. Rowsea saatu
puhumaan tänä aamuna. Heidän täytyi lähteä puolipäiväjunassa Denhamiin,
joten aikaa ei ollut tuhlattavissa.
»Sallisitteko minun tulla mukaanne, Mrs. Rowse?» kysyi John äkkiä. Yhtä
nopeasti hän katui kysymystään, mutta vain sen mahdottomuuden vuoksi.
On olemassa eräs kirjoittamaton laki, joka määrää, että jos seuraatte
ladyä junamatkalle, on teidän myös maksettava hänen pilettinsä. Ja
jokainen nainen on lady, jollei hän kiroile eikä sylje lattialle.
Teidän on nostettava hattua kadulla jokaiselle naiselle, jonka
tunnette. Olkoot he sitten siistijävaimoja, liimatkoot nimilappuja
marmeladipurkkeihin tai pakatkoot savukkeita pieniin rasioihin —
mutta kadulla he ovat naisia — ja jokainen nainen on, edellämainitut
rajoitukset lukuunottaen, lady.
Mutta John ei voinut mitenkään maksaa heidän matkalippujaan. Tuskinpa
hän olisi voinut maksaa omaansakaan. Ainakaan ei seuraavaksi päiväksi
olisi jäänyt yhtään ateriaa. Ja olkoon nyt sitten tällä kohdalla kerta
kaikkiaan sanottu, että John oli todellakin aina köyhä, paitsi juuri
tultuaan panttilainastosta, ja ehkä viisi päivää sen jälkeen, kun oli
nostanut palkkion teoksistaan. Siitä saatte ainakin olla varmat, että
John helisteli rahoja taskussaan ja tunnusteli hopearahojen reunoja,
kun hänellä niitä vain sattui olemaan. Jos hänellä oli kultaraha, niin
voitte nähdä hänen ottavan sen esille pimeän aikana katulyhdyn valossa,
vakuuttautuakseen siitä, ettei sovereign ollut shillingi. Mutta
muulloin hän oli todellakin köyhä, siitä voitte olla vakuutetut. Niin
ollen hänen oli heti peruutettava tarjouksensa saattaa Mrs. Rowsea ja
hänen tyttäriään Denhamiin.
»Ei», hän sanoi, »toivoisin voivani tulla, mutta pelkään sen olevan
mahdotonta. Minun täytyy tehdä työtä.»
Heti sen jälkeen Mrs. Rowse lähti.
»Huvitelkaahan nyt vahvasti», sanoi John.
»Niin teemme aina maalla», vastasi Mrs. Rowse pannessaan hattua päähän
oven ulkopuolella. Ja sitten — »Hyvästi, sir — —» ja hänkin oli mennyt.
Katuovi paukahti taas kiinni, ja koko talossa ei ollut muita kuin
punainen kissa, musta kissa ja John.
Hän istui siellä hiljaisuudessa. Kissatkin väsyivät leikkimiseen ja
asettuivat lepoon. Sitten tuli sade, sade muuttui lumirännäksi, joka
pieksi kattoja ja koetti näyttää lumelta piiloutumalla savupiippujen
suojaan. John ajatteli Kensington Gardensin tulpaaneja. Kevät voi
tulla iloisesti Englantiin — mutta se voi tulla myöskin karvaana.
Ihmisraukat, jotka olivat lähteneet maalle! Mutta ehkä maalla ei
ollutkaan niin ruma ilma kuin täällä? Ja vaikka olisikin, eivät he
sittenkään olisi niin yksin kuin hän. Mr. Morrell voi jutella Mrs.
Brownin kanssa, ja Mr. Brownilla oli Mrs. Morrell seuralaisena. Ja Mrs.
Rowsella oli Lizzie ja Maud. Ehkäpä he onnistuivat saamaan junassa
oman osaston ja Lizzie laulaisi »Lemmi mua, niin mun on maailma». Ja
Maud laskisi mielessään savukkeita ja pakkaisi niitä, tai luultavammin
unohtaisi savukkeiden olemassaolonkin nähdessään lehteen puhkeavien
pensasaitojen ihanuuden. Mutta kyllähän te joka ainoa tunnette
orapihlajat ja niitten tenhon yhtä hyvin kuin minäkin.
Niin, kaikilla muilla paitsi Johnilla tuntui olevan kumppaninsa. Hän
otti taskustaan äitinsä viimeisen kirjeen, joka oli tullut Venetsiasta
— levitti sen eteensä. Kunpa vain hän olisi täällä! Jospa vain hänen
kirkkaat ruskeat silmänsä olisivat lähettyvillä, niin heillä olisi
tuhansia asioita haasteltavana! Millaisen määrän novelleja ja uusien
kirjojen alkuja John lukisikaan hänelle! Ja kuinka osaaottavasti hän
osaisi kuunnella! Kuinka usein hän pistäisikään rakkaat voimattomat
kätensä Johnin lujiin kouriin, tämän lukiessa paikkoja, joista hän
erikoisesti piti!
»Poika kultani — —»
John kuuli hengessä hänen hellän äänensä — samantapainen ääni, jonka
voitte kuulla vanhoista kiinalaisista kupeista — hän kuuli sen
sanelevan kirjettä miehensä kirjoitettavaksi:
»Nyt olen alkanut laskea päiviä sinun saapumiseesi. En ole uskaltanut
alkaa ennemmin — liian monet numerot sekaannuttavat minut tyystin.
Siihen on tänään juuri kolme kuukautta. Isäsi voi nyt paljon paremmin
ja on näinä päivinä hiukan työskennellytkin.»