Lisätkää Romaania valmistettaessa siihen salaperäisyyden tuntu;
olettakaa, että kohtaukset ovat oikeastaan kiellettyjä, niin tapahtumat
kehittyvät niin nopeasti, että ennenkuin ehditte sanoa »Jack Robinson»,
kuten pienokaiset lastenkamarissa, niin tuli on syttynyt ja sen liekit
kiertelevät suonissanne.
Kun nyt Jill ikäänkuin hiljaisesta sopimuksesta, lakkasi kyselemästä
hänen asuinpaikkaansa ja jatkoi kiellettyjä kohtauksia, kuunnellen
hänen teoksiaan, joita hän luki ääneen, antaen neuvojaan ja hyväksyen
— hän huomaamattaan, ehkäpä tahtomattaankin — lähti kiitämään kohti
lopullista ja välttämätöntä päätöstä.
Ei saa luulla, että hän olisi tahallaan ollut tottelematon äitinsä
jyrkälle määräykselle olla tapaamatta Johnia enää, tämän toisen
kohtauksen jälkeen Kensington Gardensissa, kun John oli rehellisesti
kieltäytynyt ilmaisemasta asuinpaikkaansa. Kohtalon täyttymys ei
välitä tottelemattomuudesta. Olosuhteiden ja yhteensattumusten langat
käsissään Kohtalo voi kutoa kankaansa huolimatta mistään muusta laista
kuin luonnon käskyistä.
Jill oli sanonut tuona aamuna:
»Sitten me emme voi tavata enää.»
»Luuletteko niin?» John kysyi.
»Minä en voi auttaa sitä», huokasi Jill surullisena. »Minä olen
lopultakin riippuvainen kotiväestäni. Minun täytyy kunnioittaa heidän
toivomuksiaan. Jos te vain tahtoisitte sanoa minulle — — —»
»Mutta minä en voi», keskeytti John. »Siitä ei olisi hyvää; paljon
parempi, kun jäätte tietämättömyyteenne. Miks'ei Marttyyriklubi
tyydytä teitä? Siinä on jäseniä, jotka asuvat Carlton House
Terassilla. Se on osa heidän marttyyriudestaan. Onko teidän
mielikuvituksenne saavuttamattomissa oletus, että minä voisin asua
esim. Bedford-puistossa tai — tai jossakin hiilikellarissa?»
Jill nauroi, mutta sitten kuvitellessaan mielessään äitinsä jäykän,
sovinnaisen olemuksen ja muistaessaan tämän lausunnon eräästä
ompelijattaresta, joka asui Bedford-puiston tienoilla, nauru katosi
hänen silmistään. — »Ihmisraukka!», oli äiti sanonut. »Hän asuu
Bedford-puistossa. Kyllä elämä voikin kohdella muutamia ihmisiä
häpeällisesti!» — Tämä säälinilmaisu ei johtanut sen pitemmälle, kuin
ettei ompelijatar saanut enää työtä; ei ollut kai tarpeeksi halpa.
»Eikö nykyinen asuntonne ole yhtä hyvä kuin Bedford-puisto?» Jill oli
kysynyt Johnilta yksinkertaisesti.
John jäi äänettömäksi. Hän muisti erään Mrs. Meakinin huomautuksen,
kun tämä oli tarjonnut hänelle punaposkisen omenan, saadakseen tällä
ovelalla lahjomisella hänet puhumaan jotakin itsestään.
»Eikö teistä tunnu ikävältä asua täällä aivan yksin?» tämä oli kysynyt.
»Missä hyvänsä asuttekin», John vastasi kartellen, »olette yksin.
Tungoksessa olette yhtä yksin kuin tyhjässä kirkossa.»
Mrs. Meakin oli nyökäyttänyt, poiminut esiin ison espanjalaisen sipulin
ja kuorinut pois ulkopinnan saadakseen sen raikkaamman näköiseksi.
»Mutta minä olen tuuminut», hän oli jatkanut miettivästi, »— olen
tuuminut, kuinka te oikeastaan olette tullut asettuneeksi tällaiseen
paikkaan».
Ja kaipa se olikin — todellakin, se oli mitätön paikka. Mutta jos Mrs.
Meakin oli ajatellut siten ja Jill itsekin saattoi puhua halveksivasti
Bedford-puistosta, joka kuitenkin oli parempi paikka kuin Fetter Lane
silloin oli parasta jäädä yksin Fetter Lanelle.
»Te olette siis tehnyt päätöksenne?» hän oli sanonut rauhallisesti. »Te
olette päättänyt, ettette halua nähdä minua enää?»
»En minä ole päättänyt sitä», Jill vastasi.
»Mutta te aiotte totella?»
»Minun täytyy.»
»Te ette tule enää huomenna samaan aikaan?»
»En. En voi — en saa.»
»Ette edes kertomaan minulle, mitä piditte pikku kertomuksestani?»
»Tiedättehän, että minä pidin siitä — äärettömästi.»
»Ja teillä ei ole halua tulla kuulemaan toista ja parempaa?»
»Kuinka minä voisin? Te ette ymmärrä. Jos te tulisitte asumaan Walesin
Prinssin Terassille, niin kyllä ymmärtäisitte.»
»Minulla ei siis ole syytä tulla tänne huomenna?»
»Ei, jos tulette minua tapaamaan.»
»Hyvästi sitten.»
John nousi ja ojensi kätensä.
Jos te tunnette luopumisen täyden pakottavan voiman, jos tajuatte koko
taivuttavan voiman sanassa »hyvästi», niin teillä on käytettävissänne
varmin ja ovelin ase Kohtalon asevarastosta. Sitten vasta, kun on
sanottu »hyvästi», kaksi ihmistä tulevat todellakin lähelle toisiaan.
»Mutta täytyykö teidän mennä nyt?» oli Jill sanonut katuvasti.
John hymyili.
»Kyllä — ensiksi, koska sanoitte, ettette voi tulla ollenkaan tänä
aamuna, ja me olemme istuneet täällä jo puolitoista tuntia, ja
toiseksi, koska emme tule näkemään enää toisiamme, niin eikö minun ole
parempi lähteä heti? Minusta niin on parempi. Hyvästi!»
Hän tarjosi vielä kerran kättään. Jill otti sen epäröiden, ja John meni.
Seuraavana aamuna Jill heräsi tuntia aikaisemmin kuin tavallisesti,
ja tyhjyyden, jonkun menettämisen tunne painoi hänen mieltään. Tänä
hetkenä, ennen vuoteesta nousemistaan, nainen ajattelee rehellisimmät
ajatuksensa koko päivänä, on vilpittömin itsetutkisteluissaan ja
viisain ajatuksiaan selvitellessään. Sitten hän nousee ylös — ottaa
kylvyn — kampaa tukkansa, ja samassa kun hieno aamupuku peittää
ne vaatekappaleet, jotka tekevät hänet todelliseksi naiseksi, on
kaikki rehellisyys tipotiessään. Hän omaksuu heti sukupuolensa
arvoituksellisuuden.
Tänä aikaisena aamuhetkenä ennen nousemistaan Jill tunnusti
rehellisesti elämäänkyllästymisensä. Romaani merkitsee naiselle melkein
kaikkea; sillä Romaani on alkusoitto, täynnä mitä juhlallisimpia
sointuja, huokaillen mitä ihmeellisimmin muunnelmin — alkusoitto
suureen tehtävään, joka hänen on välttämättömästi täytettävä. Ja tämä
oli ollut Romaania. Hän oli juuri ehtinyt koskettaa sitä, juuri ehtinyt
panna liikkeeseen näkymättömät sormet, jotka soittelevat sellaisella
jumalaisella innoituksella kaikkia sydämen kieliä — ja nyt oli koko
soitin otettu pois.
Huomatkaa, hän ei tietänyt mitään alkusoiton kehityksestä; hän tunsi
hyvin vähän suuren tehtävänsä historiaa. Tämän tietoinen menetys ei
tuonut elämäänkyllästymistä hänen valittavaan sydämeensä; sillä Romaani
tullessaan ensimmäistä kertaa naisten luo on kuin vuorenhuippu, joka
peittyy pilviin. Siinä ei ole mitään maan tuntua; sillä ei tarkoiteta
maallista lausepartta »rakastua»... Kaksikymmentäyksi-vuotiaalle
tytölle Romaani on kauniiden asioiden ydin ja ylipäänsä kaikkien hyvien
asioiden sisin henki. Ja nyt Jill oli kadottanut sen. He eivät tapaisi
enää. Hän ei kuulisi enää koskaan Johnin kertomuksia. John ei tulisi
enää koskaan Kensington Gardensiin.
Mutta ajattelepas, jos hän tulisikin! Ajattelehan, jos Johnin sydän
tuntisi katumusta samoin kuin hänenkin; ajattele, jos hän tulisi
katsomaan paikkaa, jossa he olivat yhdessä istuneet! Kunpa hän tietäisi
edes, välittääkö John hänestä sen vertaa! Jos hän tietäisi edes
tämän, niin luopuminen olisi siedettävämpi kestää. Kuinka hän saisi
sen selville? Lähettääkö Ronald tavalliseen aikaan Gardensiin? Hän
kyllä, kertoisi, jos John olisi ollut siellä. Mutta kun Ronald pääsisi
Gardensiin, hän alkaisi heti matkustella uljaalla Albatrossilla, kauas
merille, silmänkantamattomiin, kuviteltuihin sumuisiin etäisyyksiin.
Mutta, jos hän lähtisi itse — aivan sattumalta — vain kävelläkseen —
katsoakseen — ainoastaan katsoakseen. Ja jos John olisi siellä, hän
voisi hiipiä tiehensä huomaamatta. Ei sentään — ei aivan huomaamatta.
John saisi nähdä hänet kaukaa, juuri kun hän katoaisi näköpiiristä.
Hän nousi nopeasti vuoteesta, kylpi ja kampasi hiuksensa, pukeutui
herttaiseen aamupukuunsa, jonka vaaleansiniset nauhat pujottelivat
somasti silmujen läpi — ja nyt hän oli taas todellinen nainen!
Aamiaisella hän mainitsi tukkansa kaipaavan pesua tänä aamuna. Siinä
ei ollut kiiltoa, hän väitti. Ronald heitti siihen silmäyksen,
tuhahti halveksivasti ja kiinnitti taas huomionsa kukkuraiseen
puurolautaseensa. Tytöt ovat ylipäänsä hulluja! Niinkuin se mitään
merkitsisi. Niinkuin kukaan pitäisi lukua, onko siinä kiiltoa vai
ei! Uljas laiva Albatross tarvitsi uuden keulapurjeen ja oli paljon
jännittävämpää suunnitella, mistä alusvaatteista sen saisi varastetuksi
ilmitulematta. Hän oli viimeiset kuusi kuukautta kerjännyt itselleen
valkoisia pellavapaitoja — valkoiset pellavapaidat ovat aina tarpeen
purjehtijalle — mutta ei ollut saanut niitä vieläkään. Tämä puute
johti tietysti syntiseen menettelyyn isän vanhojen valkoisten paitojen
suhteen. Omiansa hänen oli mahdoton käyttää. Te ette voi panna
flanellipurjetta alukseen, joka purjehtii pyöreätä lammikkoa. Muilla
merillä — Atlantilla esimerkiksi — ei ollut niin suurta väliä.
Niin ei ollut ihme, että hän tuhahti, kun Jill alkoi puhua tukkansa
kiillosta.
»Vai niin — mutta älä mene tuohon High Streetin liikkeeseen. Ne ovat
siellä niin epasiistejä», hänen äitinsä virkkoi.
»Minä menen kaupungille», sanoi Jill. Ja hän lähti kaupungille.
Kaupungille voi mennä monta eri tietä käyden. Hän valitsi Broad Walkin
aikoen Bayswateriin. Samalla hän poikkesi Pyöreälle lammikolle. Oli
niin herttaista kävellä ruohikossa — mukavampaa jalalle. Eikä ollut
aivan epämukava tunne sekään, että sydän hakkasi kuin leivosen siivet,
kun se kohoaa taivaan sineä kohti. Sitten siipien havina lientyi.
John ei ollut siellä. Hänen sydämensä aikoi laskeutua hitaasti
pyörryttävästä korkeudesta, jonne se oli kiivennyt, hitaasti, hyvin
hitaasti. John ei ollut siellä!
Mutta ah! Ette koskaan voi tietää, ellette itse ole leikkineet siellä,
millaiset loistavat mahdollisuudet piilosilla-oloon Kensington
Gardensin mahtavat jalavat tarjoavat. Jill löysi hänet äkkiä erään
ison puunrungon takaa, ja siipien hiljainen lyönti vaihtui äkkiä
täydelliseksi hiljaisuudeksi. Siinä hän istui tuolillaan, huulien
ympärillä ja silmissä kaarteli hymy, joka oli valmis puhkeamaan
nauruksi millä sekunnilla hyvänsä.