XV. MITÄ AAMUPUKU VOI KÄTKEÄ.

Lisätkää Romaania valmistettaessa siihen salaperäisyyden tuntu;

olettakaa, että kohtaukset ovat oikeastaan kiellettyjä, niin tapahtumat

kehittyvät niin nopeasti, että ennenkuin ehditte sanoa »Jack Robinson»,

kuten pienokaiset lastenkamarissa, niin tuli on syttynyt ja sen liekit

kiertelevät suonissanne.

Kun nyt Jill ikäänkuin hiljaisesta sopimuksesta, lakkasi kyselemästä

hänen asuinpaikkaansa ja jatkoi kiellettyjä kohtauksia, kuunnellen

hänen teoksiaan, joita hän luki ääneen, antaen neuvojaan ja hyväksyen

— hän huomaamattaan, ehkäpä tahtomattaankin — lähti kiitämään kohti

lopullista ja välttämätöntä päätöstä.

Ei saa luulla, että hän olisi tahallaan ollut tottelematon äitinsä

jyrkälle määräykselle olla tapaamatta Johnia enää, tämän toisen

kohtauksen jälkeen Kensington Gardensissa, kun John oli rehellisesti

kieltäytynyt ilmaisemasta asuinpaikkaansa. Kohtalon täyttymys ei

välitä tottelemattomuudesta. Olosuhteiden ja yhteensattumusten langat

käsissään Kohtalo voi kutoa kankaansa huolimatta mistään muusta laista

kuin luonnon käskyistä.

Jill oli sanonut tuona aamuna:

»Sitten me emme voi tavata enää.»

»Luuletteko niin?» John kysyi.

»Minä en voi auttaa sitä», huokasi Jill surullisena. »Minä olen

lopultakin riippuvainen kotiväestäni. Minun täytyy kunnioittaa heidän

toivomuksiaan. Jos te vain tahtoisitte sanoa minulle — — —»

»Mutta minä en voi», keskeytti John. »Siitä ei olisi hyvää; paljon

parempi, kun jäätte tietämättömyyteenne. Miks'ei Marttyyriklubi

tyydytä teitä? Siinä on jäseniä, jotka asuvat Carlton House

Terassilla. Se on osa heidän marttyyriudestaan. Onko teidän

mielikuvituksenne saavuttamattomissa oletus, että minä voisin asua

esim. Bedford-puistossa tai — tai jossakin hiilikellarissa?»

Jill nauroi, mutta sitten kuvitellessaan mielessään äitinsä jäykän,

sovinnaisen olemuksen ja muistaessaan tämän lausunnon eräästä

ompelijattaresta, joka asui Bedford-puiston tienoilla, nauru katosi

hänen silmistään. — »Ihmisraukka!», oli äiti sanonut. »Hän asuu

Bedford-puistossa. Kyllä elämä voikin kohdella muutamia ihmisiä

häpeällisesti!» — Tämä säälinilmaisu ei johtanut sen pitemmälle, kuin

ettei ompelijatar saanut enää työtä; ei ollut kai tarpeeksi halpa.

»Eikö nykyinen asuntonne ole yhtä hyvä kuin Bedford-puisto?» Jill oli

kysynyt Johnilta yksinkertaisesti.

John jäi äänettömäksi. Hän muisti erään Mrs. Meakinin huomautuksen,

kun tämä oli tarjonnut hänelle punaposkisen omenan, saadakseen tällä

ovelalla lahjomisella hänet puhumaan jotakin itsestään.

»Eikö teistä tunnu ikävältä asua täällä aivan yksin?» tämä oli kysynyt.

»Missä hyvänsä asuttekin», John vastasi kartellen, »olette yksin.

Tungoksessa olette yhtä yksin kuin tyhjässä kirkossa.»

Mrs. Meakin oli nyökäyttänyt, poiminut esiin ison espanjalaisen sipulin

ja kuorinut pois ulkopinnan saadakseen sen raikkaamman näköiseksi.

»Mutta minä olen tuuminut», hän oli jatkanut miettivästi, »— olen

tuuminut, kuinka te oikeastaan olette tullut asettuneeksi tällaiseen

paikkaan».

Ja kaipa se olikin — todellakin, se oli mitätön paikka. Mutta jos Mrs.

Meakin oli ajatellut siten ja Jill itsekin saattoi puhua halveksivasti

Bedford-puistosta, joka kuitenkin oli parempi paikka kuin Fetter Lane

silloin oli parasta jäädä yksin Fetter Lanelle.

»Te olette siis tehnyt päätöksenne?» hän oli sanonut rauhallisesti. »Te

olette päättänyt, ettette halua nähdä minua enää?»

»En minä ole päättänyt sitä», Jill vastasi.

»Mutta te aiotte totella?»

»Minun täytyy.»

»Te ette tule enää huomenna samaan aikaan?»

»En. En voi — en saa.»

»Ette edes kertomaan minulle, mitä piditte pikku kertomuksestani?»

»Tiedättehän, että minä pidin siitä — äärettömästi.»

»Ja teillä ei ole halua tulla kuulemaan toista ja parempaa?»

»Kuinka minä voisin? Te ette ymmärrä. Jos te tulisitte asumaan Walesin

Prinssin Terassille, niin kyllä ymmärtäisitte.»

»Minulla ei siis ole syytä tulla tänne huomenna?»

»Ei, jos tulette minua tapaamaan.»

»Hyvästi sitten.»

John nousi ja ojensi kätensä.

Jos te tunnette luopumisen täyden pakottavan voiman, jos tajuatte koko

taivuttavan voiman sanassa »hyvästi», niin teillä on käytettävissänne

varmin ja ovelin ase Kohtalon asevarastosta. Sitten vasta, kun on

sanottu »hyvästi», kaksi ihmistä tulevat todellakin lähelle toisiaan.

»Mutta täytyykö teidän mennä nyt?» oli Jill sanonut katuvasti.

John hymyili.

»Kyllä — ensiksi, koska sanoitte, ettette voi tulla ollenkaan tänä

aamuna, ja me olemme istuneet täällä jo puolitoista tuntia, ja

toiseksi, koska emme tule näkemään enää toisiamme, niin eikö minun ole

parempi lähteä heti? Minusta niin on parempi. Hyvästi!»

Hän tarjosi vielä kerran kättään. Jill otti sen epäröiden, ja John meni.

Seuraavana aamuna Jill heräsi tuntia aikaisemmin kuin tavallisesti,

ja tyhjyyden, jonkun menettämisen tunne painoi hänen mieltään. Tänä

hetkenä, ennen vuoteesta nousemistaan, nainen ajattelee rehellisimmät

ajatuksensa koko päivänä, on vilpittömin itsetutkisteluissaan ja

viisain ajatuksiaan selvitellessään. Sitten hän nousee ylös — ottaa

kylvyn — kampaa tukkansa, ja samassa kun hieno aamupuku peittää

ne vaatekappaleet, jotka tekevät hänet todelliseksi naiseksi, on

kaikki rehellisyys tipotiessään. Hän omaksuu heti sukupuolensa

arvoituksellisuuden.

Tänä aikaisena aamuhetkenä ennen nousemistaan Jill tunnusti

rehellisesti elämäänkyllästymisensä. Romaani merkitsee naiselle melkein

kaikkea; sillä Romaani on alkusoitto, täynnä mitä juhlallisimpia

sointuja, huokaillen mitä ihmeellisimmin muunnelmin — alkusoitto

suureen tehtävään, joka hänen on välttämättömästi täytettävä. Ja tämä

oli ollut Romaania. Hän oli juuri ehtinyt koskettaa sitä, juuri ehtinyt

panna liikkeeseen näkymättömät sormet, jotka soittelevat sellaisella

jumalaisella innoituksella kaikkia sydämen kieliä — ja nyt oli koko

soitin otettu pois.

Huomatkaa, hän ei tietänyt mitään alkusoiton kehityksestä; hän tunsi

hyvin vähän suuren tehtävänsä historiaa. Tämän tietoinen menetys ei

tuonut elämäänkyllästymistä hänen valittavaan sydämeensä; sillä Romaani

tullessaan ensimmäistä kertaa naisten luo on kuin vuorenhuippu, joka

peittyy pilviin. Siinä ei ole mitään maan tuntua; sillä ei tarkoiteta

maallista lausepartta »rakastua»... Kaksikymmentäyksi-vuotiaalle

tytölle Romaani on kauniiden asioiden ydin ja ylipäänsä kaikkien hyvien

asioiden sisin henki. Ja nyt Jill oli kadottanut sen. He eivät tapaisi

enää. Hän ei kuulisi enää koskaan Johnin kertomuksia. John ei tulisi

enää koskaan Kensington Gardensiin.

Mutta ajattelepas, jos hän tulisikin! Ajattelehan, jos Johnin sydän

tuntisi katumusta samoin kuin hänenkin; ajattele, jos hän tulisi

katsomaan paikkaa, jossa he olivat yhdessä istuneet! Kunpa hän tietäisi

edes, välittääkö John hänestä sen vertaa! Jos hän tietäisi edes

tämän, niin luopuminen olisi siedettävämpi kestää. Kuinka hän saisi

sen selville? Lähettääkö Ronald tavalliseen aikaan Gardensiin? Hän

kyllä, kertoisi, jos John olisi ollut siellä. Mutta kun Ronald pääsisi

Gardensiin, hän alkaisi heti matkustella uljaalla Albatrossilla, kauas

merille, silmänkantamattomiin, kuviteltuihin sumuisiin etäisyyksiin.

Mutta, jos hän lähtisi itse — aivan sattumalta — vain kävelläkseen —

katsoakseen — ainoastaan katsoakseen. Ja jos John olisi siellä, hän

voisi hiipiä tiehensä huomaamatta. Ei sentään — ei aivan huomaamatta.

John saisi nähdä hänet kaukaa, juuri kun hän katoaisi näköpiiristä.

Hän nousi nopeasti vuoteesta, kylpi ja kampasi hiuksensa, pukeutui

herttaiseen aamupukuunsa, jonka vaaleansiniset nauhat pujottelivat

somasti silmujen läpi — ja nyt hän oli taas todellinen nainen!

Aamiaisella hän mainitsi tukkansa kaipaavan pesua tänä aamuna. Siinä

ei ollut kiiltoa, hän väitti. Ronald heitti siihen silmäyksen,

tuhahti halveksivasti ja kiinnitti taas huomionsa kukkuraiseen

puurolautaseensa. Tytöt ovat ylipäänsä hulluja! Niinkuin se mitään

merkitsisi. Niinkuin kukaan pitäisi lukua, onko siinä kiiltoa vai

ei! Uljas laiva Albatross tarvitsi uuden keulapurjeen ja oli paljon

jännittävämpää suunnitella, mistä alusvaatteista sen saisi varastetuksi

ilmitulematta. Hän oli viimeiset kuusi kuukautta kerjännyt itselleen

valkoisia pellavapaitoja — valkoiset pellavapaidat ovat aina tarpeen

purjehtijalle — mutta ei ollut saanut niitä vieläkään. Tämä puute

johti tietysti syntiseen menettelyyn isän vanhojen valkoisten paitojen

suhteen. Omiansa hänen oli mahdoton käyttää. Te ette voi panna

flanellipurjetta alukseen, joka purjehtii pyöreätä lammikkoa. Muilla

merillä — Atlantilla esimerkiksi — ei ollut niin suurta väliä.

Niin ei ollut ihme, että hän tuhahti, kun Jill alkoi puhua tukkansa

kiillosta.

»Vai niin — mutta älä mene tuohon High Streetin liikkeeseen. Ne ovat

siellä niin epasiistejä», hänen äitinsä virkkoi.

»Minä menen kaupungille», sanoi Jill. Ja hän lähti kaupungille.

Kaupungille voi mennä monta eri tietä käyden. Hän valitsi Broad Walkin

aikoen Bayswateriin. Samalla hän poikkesi Pyöreälle lammikolle. Oli

niin herttaista kävellä ruohikossa — mukavampaa jalalle. Eikä ollut

aivan epämukava tunne sekään, että sydän hakkasi kuin leivosen siivet,

kun se kohoaa taivaan sineä kohti. Sitten siipien havina lientyi.

John ei ollut siellä. Hänen sydämensä aikoi laskeutua hitaasti

pyörryttävästä korkeudesta, jonne se oli kiivennyt, hitaasti, hyvin

hitaasti. John ei ollut siellä!

Mutta ah! Ette koskaan voi tietää, ellette itse ole leikkineet siellä,

millaiset loistavat mahdollisuudet piilosilla-oloon Kensington

Gardensin mahtavat jalavat tarjoavat. Jill löysi hänet äkkiä erään

ison puunrungon takaa, ja siipien hiljainen lyönti vaihtui äkkiä

täydelliseksi hiljaisuudeksi. Siinä hän istui tuolillaan, huulien

ympärillä ja silmissä kaarteli hymy, joka oli valmis puhkeamaan

nauruksi millä sekunnilla hyvänsä.

Suloisen järjettömyyden kaupunki · 第 31 / 64 题