Tällaisia ajatuksia risteili laiskasti Johnin mielessä hänen istuessaan
odottamassa pienellä rautatuolilla Kensington Gardens'issa. Silloin
tällöin hän tunnusten taskunpohjaltaan puolikruunujen ja floriinien
reunoja.
Ja sitten tuli Jill. Hän tuli yksin.
John erotti hänet jo kaukaa Broad Walkin rinteeltä, jossa vanteet
pyörivät niin mainiosti. Ja — hän tuli yksin!
Sitten — samassa hetkessä — puisto tuli aivan tyhjäksi. Eikä John
ollut kuitenkaan tietoinen siitä, että niin kävi. He olivat — muuten
oli tyhjää. Alas pitkää katua myöten, joka häipyi jonnekin äärettömän
kaukaiseen pisteeseen, liikkui vain hänen olentonsa, hiljaa astellen —
siellä tuli _hän_ heidän ratkaisevaan kohtaukseensa.
John ei tuntenut ihmettelyä, ei ilmaissut hämmästystä heidän äkillisen
yksinäisyytensä johdosta. Kun olette keskellä romaania, ette ole
oikein tietoisia sen esittämistä ihmeistä. Ette kummastele taikamaton
salaisuutta, joka voi yhdellä tuulenhenkäyksellä viskata teidät
tuhansien peninkulmien päähän; ette ole yhtään ällistynyt, vaikka
loihditut vaatteet piilottavat teidät koko maailmalta tai koko maailman
teiltä. Kaikki tällainen on itsestään selvää; sillä kun romaani saapuu
luoksenne, se tulee rehellisesti ja mutkattomasti, elämän arkipuvussa,
ettekä te tule tuntemaan loihtuvoimaa, joka on ollut hallussanne,
ennenkuin se on taas poissa.
Ei Johnkaan, vaikka hänen toimensa elämässä olikin etsiä romaania
muiden elämästä, tuntenut sitä jälleen nyt omassaan. Hän oli kohdannut
monta naista, rakastanutkin muutamia, mutta tämä oli romaani, eikä hän
tuntenut sitä.
Hänen suonensa sykkivät lämpimin, nopein iskuin, kun hän nousi, aikoen
mennä Jilliä vastaan. Mutta jos tämä loukkaantuisi siitä? Jos hän
olisikin muuttanut mielensä. Hän ei ehkä tullut ensinkään kohtaukseen?
Ehkäpä maatessaan valveilla tänä aamuna oli loukkaus ajatella hänen
maanneen ollenkaan valveilla ehkäpä hän oli muuttanut mielipidettään
Pyhän Josefin toimittaman esittelyn sopivaisuudesta.
Oli kai parempi olla tarttumatta hänen käteensä, ennenkuin se
tarjottaisiin, tuumi John.
Niinpä hän istuikin takaisin tuoliinsa ja katsoi, kun Jill astui
matalan aidan yli.
Hän tuli kuitenkin Johniin päin. Hänen hameensa taivutteli lyhyitä
ruohonkorsia. Pää oli painuksissa — nyt hän nosti sen — ja nyt hän näki
Johnin!
Nämä viimeiset neljäkymmentä yardia sen jälkeen, kun heidän silmänsä
olivat kohdanneet toisensa, olivat kaikkein vaikeimmat saada menemään.
Jill hymyili ja katsoi ylös jalavien latvoihin; John hymyili ja katsoi
alas nurmikkoon. He eivät voineet huutaa toisilleen: »hyvää päivää!»
— Heltymättömästi, ilman sääliä kohtalo määräsi, että heidän oli
kestettävä tämä neljänkymmenen yardin äänettömyys, ennenkuin saivat
puhutella toisiaan. Jill tunsi veren virtaavan kohisten poskiinsa.
John tunsi elävästi omaavansa kädet ja jalat; että pää oli paikoillaan
olkapäillä eikä voinut kääntyä minnekään, ellei ruumis seurannut
mukana. Oikea sana luullakseni tämän tilanteen määrittelemiseksi on
— tylsä. Olen vakuutettu siitä, että tunnette olonne tylsäksi, kun
joudutte samaan tilanteeseen, jos teillä on vähäänkään herkkyyttä.
Jos ihmiset yleensä milloinkaan tuntevat olevansa tylsiä, niin nämä
kaksi kyllä olivat nyt. Tuo matka säilyy heidän mielissään tuuma
tuumalta.
Vihdoinkin heidän kätensä yhtyivät.
»Minä olin aikeissa kirjoittaa», Jill aloitti heti.
»Mutta minä en tietänyt teidän osoitettanne.»
»Olitte aikeissa kirjoittaa?»
John lykkäsi esille toisen tuolin, aivan lähelle omaansa?
»Niin — minun piti kirjoittaa ja sanoa teille — olen hirveän
pahoillani, mutta minä en voikaan tulla tänä aamuna — —» ja hän
istuutui samalla.
Syvimmän pettymyksen ilme näkyi Johnin kasvoilla hänen istuessaan
toiselle tuolille. Hän ei yrittänytkään salata sitä toverinsa silmiltä.
»Miksi ette?» hän kysyi alakuloisesti. »Miks'ette voi tulla?»
»Oh — te ette ymmärtäisi, vaikka kertoisinkin sen.»
Tällä hetkellä olisi tarvittu päivänvarjon vartta tai elegantin kengän
kärkeä. Mutta päivänvarjo oli jäänyt kotiin ja kengät — niin no, hänhän
ei voinut tulla tänään, joten oli samantekevää, mitä pisti päällensä.
Kengänkärki vilahti esille hameen alta, mutta koska sitä ei katsottu
kyllin hienoksi, se vetäytyi kainosti takaisin. Siispä hänen oli
turvauduttava uudelleen sanoihin. Hän toisti lauseensa korostaakseen
sitä.
»Te ette ymmärtäisi, vaikka sanoisinkin sen», hän sanoi uudelleen.
»Tuo ei ollut, kauniisti sanottu», John virkkoi, »ennenkuin edes
tiedätte, puuttuuko minulta ymmärtämystä».
»Ei, mutta minä tiedän, että te ette ymmärtäisi. Sitäpaitsi — se johtuu
teistä.»
»Syykö, jonka vuoksi ette voi tulla?»
»Niin.»
»Mikä se on?
»Minä kerron sen joskus toiste — mahdollisesti.»
Mutta oi, se ei käy koskaan päinsä. Ette voi kertoa ihmisille asioita
»joskus toiste». He eivät halua kuulla niitä sitten.
»Voitte kertoa sen nytkin», John ahdisti.
Jill pudisti päätään.
»Ei ole olemassa muuta kuin yksi hetki asioiden kertomiseen», sanoi
John.
»Milloin?»
»Nyt.»
Jill aikoi juuri alkaa. Hän henkäisi syvään alkuun päästäkseen. Sanat
tulivat hänen silmiinsä.
»Ei — minä en voi sanoa — älkää kysykö.»
Mutta hän kyseli. Hän jatkoi kyselemistä. Kun tuli seisahdus, hän kysyi
taas hellästi. Hän aloitti pistäen sanat toisen suuhun, ja kun hän oli
jo puoliksi vastannut toisen puolesta, hän kysyi taas.
»Miksi te oikeastaan kyselette?» Jill sanoi hymyillen.
»Koska minä tiedän!» John sanoi.
»Tiedätte?»
»Niin.»
»Miksi sitten —?»
»Koska haluan kuulla sen teidän suustanne, ja koska tiedän vain
vähäisen. Minä en tiedä kaikkea. Minä en tiedä, mitä teidän äidillänne
on minua vastaan, vai eikö hän hyväksy Pyhän Josefin välitystä? Minä en
tiedä, sanoiko hän teille, ettemme saa tavata koskaan enää.»
Hämmästyksen ilme Jillin silmissä palkitsi nopeasti ja kauniisti
hänen umpimähkäisen arvaamisensa. Kaksikymmentäyksi vuotta vanhoilla
neitosilla on äidit — valitettavasti. Hän oli vain arvellut niin. Ja
äiti, jolla on sen ikäinen tytär, on juuri saavuttanut iän, jolloin
elämä on juossut valmiille ladulle, ja hän tahtoisi vetää sinne kaikki
muutkin mukanaan. Hän on mahdollisesti noin neljäkymmentäkahdeksan
vuotta vanha ja tuntien miehensä tarkoin hän tuomitsee kaikkia muita
miehiä samalla mitalla. Mutta kaikki miehet eivät ole aviomiehiä,
onneksi heille itselleen ja onneksi jokaiselle. Aviomiehet muodostavat
tyypin, itsenäisen luokan; yksikään muu mies ei ole heidän kaltaisensa.
Heidän tapansa ovat ärsyttävät, eikä yhdenkään naisen pitäisi arvioida
muita miehiä samaan kaavaan valetuksi. Niinkuin hän itseasiassa harvoin
tekeekin. Kun hän tahtoisi riidellä, on vastassa Jobin kärsivällisyys.
Kun hän tahtoisi olla rakastettava, ei se huvita heitä ollenkaan. He
ovat harvoin rehellisiä, tuskin koskaan uskollisia. Sillä avioliitto
tuo usein miehestä esille hänen huonoimmat ominaisuutensa.
Sielunsa kätköissä John tunsi erään naisen näkymättömän tuomion
itsestään, lähtien tästä oikeasta näkökohdasta. Nähdessään Jillin
silmien hämmästyksen hän huomasi olleensa oikeassa.
»Miksi tulitte niin yllätetyn näköiseksi?» hän kysyi hymyillen.
»Koska — no, miksi te sitten kysytte, koska tiedätte?»
»Luulisitteko minun sitten kysyvän, jollen tietäisi?»
»Kuinka niin?»
»Oo—en. Ei ole hyvä tehdä naiselle kysymyksiä, kun ette tiedä, kun
teillä ei ole hämärintä aavistusta vastauksesta, jonka hän aikoo antaa.
Hän tietää vallan hyvin ja tarkalleen, kuinka tietämätön te olette, ja
sitten hän siirtää tämän tietämättömyyden nopealla ajatustensiirrolla
itseensä. Niin että jos jatkatte suoranaisten kysymysten tekemistä,
tulee lopulta hetki, ettei hän todellakaan enää tiedä mitään: Sitten
hän sepittää jotakin tai sanoo unohtaneensa sen. Onko tämä totta?»
Jill katseli häntä koko ajan hänen puhuessaan. Hän saattoi puhua nyt
pötyä. Mahdollisesti puhuikin; mutta siinä tuntui kuitenkin olevan
jonkinlaista totuuden kajastusta hänen omasta mielestään. Hänestä
tuntui, että hänelle itselleen oli käynyt monta kertaa juuri sillä
tavalla. Mutta mistä John oli saanut tietää tuon? Hän itse ei ollut
koskaan huomannut sitä ennen.
»Mitä te sitten teette, kun ette tiedä ettekä halua kysyä?»
John otti irtonaisen savukkeen taskustaan ja sytytti sen hitaasti.
»Ah! — silloin teidän on turvauduttava tuohon ihmeelliseen
hakemismenetelmään. Se on vaikeata, äärimmäisen mahdotonta, ja siksi
se on niin mielenkiintoista. Aluksi te uskottelette, ettette haluakaan
tietää mitään. Sen täytyy olla ensimmäisenä askeleena. Kaikki muut
— ja niitä on sadoittain — seuraavat tämän jälkeen; mutta teidän
täytyy ehdottomasti uskotella, ettette haluakaan tietää, muuten hän ei
kerro koskaan. Mutta minä olen varma, että äitinne on puhunut jotakin
minusta, ja sen minä todellakin tahtoisin tietää. Kuinka hän tuli
tietämään minusta?»
Hän tunsi, että olisi helpompaa alkaa tällä. Yksikään nainen ei tahdo
kertoa, ellei se ole helppoa.
»Kerroitteko te ensin hänelle?» hän vihjasi hiljaa, tietäen hyvin,
ettei asian laita ollut siten.
»Oi, ei; en minä. Ronald sanoi sen.»
»Ahaa! Hän kertoi kaiken?»
»Niin — aamiaisella — kaiken papereita koskevan.»
»Ja teidän täytyi selittää?»
»Niin.»
»Oliko äitinne suuttunut?»
»Kyllä — melkein. Niin — luullakseni se kuulostakin jokseenkin
hullunkuriselta, näettekös.»
»Te kerroitte hänelle Pyhästä Josefista?»
»Minä sanoin, että me tapasimme Sardiniankadun kappelissa.» Hän hymyili
Johnille epäröiden. »Ette kai ajatellut minun kertoneen hänelle, että
Pyhä Josef esitteli meidät toisillemme, ettehän?»
»Miksi en? — Pyhä Josef on kelpo mies.»
»Kyllä — alttarinsa luona, mutta ei Kensingtonissa.»
»No hyvä — mitä hän sanoi?»
»Hän kysyi, missä te asutte.»
»Ahaa!»
On mahdotonta tehdä vertailuja Walesin Prinssin Terassin ja Fetter
Lanen välillä punastumatta — varsinkin kun juuri te satutte asumaan
Fetter Lanella.
»Ja te sanoitte hänelle, ettette tiedä.»
»Tietysti.»
Hän sanoi sen niin odottavasti, toivoen Johnin paljastavan tuon
hirveän salaisuuden, joka merkitsi niin paljon heidän vastaiselle
tuttavuudelleen.
»Ja mitä hän sanoi tähän?»
»Hän sanoi tietysti, etten minä saa tuntea teitä, ennenkuin olette
tullut säädyllisesti vieraskäynnille taloomme, eikä hän voinut kutsua
teitä, ennenkuin saisi tietää osoitteenne. Luullakseni se on aivan
oikein.»
»Niin minäkin luulen», sanoi John. »Joka tapauksessa te olette yhtä
mieltä hänen kanssaan?»
»Niinpä luulisin.»
Se merkitsi, ettei hän ollut. Kukaan ei tee koskaan sitä, minkä luulee
olevan oikein; siitä ei ole mitään tyydytystä.
»No hyvä, minut tapaa aina Marttyyriklubista.»
John kuului todellakin mainittuun klubiin. Tullakseen sen jäseneksi
häneltä oli ryöstetty kokonaisen vuoden vuokra.
Hänen taloutensa horjui vieläkin tuon iskun voimasta.
»Asutteko siellä?» Jill kysyi.
»En. Ei kukaan asu siellä. Jäsenet menevät sinne torkkumaan, mutta
eivät koskaan käy vuoteeseen. Siellä ei ole vuoteita.»
»Missä te sitten asutte?»
John kääntyi ja katsoi häntä suoraan silmiin. Jos hänellä oli ylipäänsä
sympatiaa, luottamusta Johnia kohtaan, niin sen täytyi tulla nyt esille.
»En voi kertoa teille, missä asun.»
St. Maryn Abbotin kello julisti keskipäivää. Hän tarkkasi Jillin
kasvoja nähdäkseen, kuuliko tämä. Yksi — kaksi — kolme — neljä — viisi
— kuusi — seitsemän — kahdeksan — yhdeksän — kymmenen — yksitoista —
kaksitoista! Hän ei ollut kuullut siitä helähdystäkään ja he olivat
istuneet täällä jo kokonaisen tunnin.