Näistä tapahtumista oli jo enemmän kuin vuosi, ja hävyntunne,
joka oli vaivannut ensimmäistä tunnustusta, oli muuttunut
tylsäksi välinpitämättömyydeksi, joka ei piitannut hienommista
mielenliikutuksista. John olisi astunut nyt uljaasti sisään tuosta
mystillisestä ovesta, vaikka aivan kustantajansa nenän alla; hymyillen
vastaukseksi tytölle, joka myi hänelle postimerkkejä, hän olisi
häpeämättömästi taivaltanut lunastamattomuuden temppeliin. Se on
palkkana jatkuvasta köyhyyden synnistä. Se tuo mukanaan tunteettomuuden
lempeän unijuoman — ja se on ehkä kaikista synneistä surullisin.
Kellonvitjat muuttuivat rahaksi tuona aamuna totunnaisen toimituksen
helppoudella. Tällä kertaa ei ollut tarpeellista riidellä hinnasta.
Sama hinta oli maksettu jo monta kertaa ennenkin. Ketju esiintyi
viimeistäedellisenä pantattavien esineiden listalla. Kaikkein
viimeisenä oli pieni kupariukko — se pantattiin viimeisenä ja
lunastettiin ensimmäisenä. Sillä näissä seikoissa vallitsee yleensä
järjestys, joka ei koskaan vaihtele. Kun panttaatte, te lähdette listan
alusta; kun alatte lunastaa, on menettely päinvastainen. Ja itse
esineiden järjestys riippuu taas siitä kiintymyksen määrästä, mikä
liittyy kuhunkin esineeseen.
Tässä seuraa oikeassa järjestyksessä luettelo niistä esineistä, jotka
ajoittain katosivat Johnin maailmasta ja piiloutuivat panttikonttorin
yksinäisyyteen:—
Turkki
Savukekotelo
Kalvosinnapit
Kravattineula
Tulitikkukotelo
Kellonvitjat
Kello
Pieni kupariukko.
Ja sitten seuraa kertomus joka esineen yksityiskohtaisista vaiheista —
yksityisseikat ovat aina kuvaavia ja mielenkiintoisia.
Turkki. — Tämän vaativannäköisen kappaleen John oli ostanut edullisena
kauppana. Eräänä päivänä maksaessaan vuokraansa isännälle, miehelle,
joka sulatti ja puhdisti kultaa, jolla oli jotakin tekemistä
tekohampaiden kanssa, tämä kysyi, haluttaisiko Johnia ostaa jotakin
hyvin halvalla. No, tiedättehän, miten suuri kiusaus tämä on. Se on
niin suuri kiusaus, että te kysytte usein ensin: »Kuinka paljon?» — ja
kuultuanne hinnan tiedustelette esineen laatua. Neljä puntaa ja vähän
päälle, sanottiin hänelle. Mitä se sitten muka oli? Oikea turkki,
jossa oli astrakaanikaulus ja -hihansuut! Myyjän täytyy puolestaan
olettaa, ettei teillä ole aavistustakaan turkiksista, muuten hän ei
puhuisi teille tuolla tavalla. Se oli todellakin halpa, mutta olisi
sittenkin jäänyt ostamatta, ellei oikea omistaja olisi muka tarjoutunut
lunastamaan sitä takaisin viidellä punnalla — kuten välittäjä kertoi.
Harvoin pääsee »edullisen kaupan» ohitse livahtamaan, kun vain on
vähänkään rahaa taskussa, mutta aivan mahdotonta on livahtaa, jos
tavaran pitäisi antaa mennä jollekin muulle. John osti turkin. Siitä
voisi olla hyötyä, kun menee tervehtimään kustantajia rahapulassa.
Mutta teidän on vaikea uskoa edeltäpäin astrakaanikauluksen
petollisuutta. Johnilla ei ollut siitä minkäänlaista käsitystä. Se teki
hänelle monta myrkyllistä kepposta. Juuri kun hän oli päättänyt nousta
raitiovaunuun, se kuiski hänen korvaansa: »Sitä sinä et voi tehdä —
todellakaan. Jos haluat ajaa, on sinun otettava ajuri. Jollet, voit
mieluummin kävellä.»
Ei hyödyttänyt mitään selittää, että ajuriin ei ollut varaa ja
kävelemiseen ei riittänyt aikaa. Painava astrakaanikaulus kuiski taas: —
»Ei missään tapauksessa raitiovaunua — sinulle nauretaan jo.»
Ja pirullisella ilolla se maalasi hänelle raitiovaunussa istuvien
ihmisten ivalliset ajatukset. Siis hän hylkäsi raitiotievaunun
ja vihelsi ajurin; hänellä oli kiire ja hän ajoi, samalla kuin
astrakaanikaulus katseli itseään ylpeydellä ja ilolla vaunujen kapeasta
peilistä.
Mutta tämä ei ollut ainoa petos, jonka turkki hänelle teki. Hänen
poistuessaan vaunuista eräs mies hyökkäsi esille jostakin suojellakseen
turkkia käymästä pyöriin, ja turkki kuiskaili hänelle taas mielihyvin:
»Anna hänelle kaksi penceä — häntä ei voi sivuuttaa.»
»Olisin voinut varjella turkkiani yhtä hyvin itsekin» John vastasi.
»Hän oli vain tiellä.»
»Viis' siitä!» astrakaanikaulus vastasi. »Jos sinä yleensä haluat
näyttäytyä minun seurassani, on sinun annettava hänelle kaksi penceä.»
Vastahakoisesti John luovutti kaksi penceä.
Ja sitten, koko ajan kun hän hapuili taskustaan shillingiä, joka
olisi jo ylittänyt laillisen taksan, astrakaanikaulus oli yhä hänen
kimpussaan.
»Etkö kuule», se sanoi painavasti, »etkö kuule, mitä tuo ajuri sinusta
sanoo, jos annat vain shillingin?»
Sitten se matki ajurin ääntä niin taitavasti, että John tunsi suonien
takovan hiusjuurissaan. Ja tosiaankin hän antoi ajurille puolitoista
shillingiä, sillä hän oli näinä aikoina turkkinsa orja. Se vallitsi
hänen elämäänsä. Se kirjoitti laskuja hänen nimessään, ja hänen oli
maksettava ne. Omasta puolestani tahtoisin mieluummin elää tuhlaavaisen
vaimon kuin hienon turkin kanssa yhdessä.
Sillä tavoin kävi Johnille. Tämä edullinen osto astrakaanikauluksineen
kohteli häntä häpeällisesti. Se oli pohjaton vaatimuksissaan, ja
aivan väärien olettamusten nojalla; sillä tulipa kerran eräs hirveä
päivä, jolloin John, joka ei tietänyt mitään näistä asioista, sai
kuulla, että kaulus ja hihansuut olivatkin vain astrakaanijäljennöstä.
Silloin John raivostui. Hän kieltäytyi ottamasta sitä enää ylleen,
ja eräänä helmikuun pakkaspäivänä hän panttasi sen kahdesta punnasta
viidestä shillingistä. Tämä oli kuitenkin hienoin työ, mitä turkki
oli koskaan tehnyt, sillä se uhrautui pelastaakseen erään naisen
velkavankeudesta. Tulee nimittäin joskus päivä, jolloin neuvotteleminen
lunastamattomuuden kappelin ylipapin kanssa ei enää auta, ja silloin
laki sekaantuu asiaan. Tuon naisen pelastaminen tästä häpeästä oli
kunnia-asia, ja John teki sen. Ja sitten, kolmen kuukauden kuluttua,
tuli päivä jolloin turkki siirtyi kenenkään itkemättä kaikessa
hiljaisuudessa ylipapin lopulliseksi omaisuudeksi.
Kalvosinnapit. — Niihin ei liity mitään erikoista historiaa. Niistä sai
aina kymmenen shillingiä.
Kello. Tämä on seuraava esine luettelossa, josta voi jotakin
kirjoittaa, ja sen historia onkin jo itse asiassa tuttu. Johnin äiti
oli antanut sen hänelle. Monet tunnit nuo kaksi kirkasta silmää olivat
laskeneet silmikoita nyplätessään valkoisia pitsihuiveja.
Siihen sisältyi tuhannet kerrat, jolloin nuo hennot, tuntehikkaat
sormet olivat saaneet asettua hetkeksi lepäämään lakkaamattomasta
neulan kuljetuksesta. Se edusti hänen viimeistä pitsityötään, ennenkuin
halvauksen kylmä ote pakotti nuo sormet liikkumattomuuteen. Mutta
ennen kaikkea se oli merkkinä tuon suloisen sydämen rakkaudesta, joka
sykki ilosta ja ylpeydestä nähdessään poikasen saavuttavan tärkeän
ja ihmeellisen iän — kaksikymmentäyksi vuotta. Ja kaksi puntaa viisi
shillingiä riitti hinnaksi kaikesta tästä.
Pieni kupariukko, Chevalier d'honneur. Hänen historiansa on jo kerrottu
— hänen elämänsä, mikäli se koskee tätä kertomusta. Mutta kukaan
ei tiedä, mitä hän oli kokenut elämänsä sadan vuoden aikana. Voi
vain vakuuttaa pelkäämättä erehtyvänsä, että se on ollut todellisen
herrasmiehen elämää.