»Ja mitä saisi olla tänään, sir?»
»Minä haluaisin — voitteko sanoa, mitä kello on?» sanoi John.
Puolentunnin kuluttua oli katu viimeinkin sattunut olemaan tyhjä. John
oli käyttänyt sitä hyväkseen ja saapunut pieneen erikoisosastoon.
Mutta jumalantuomio ei ollut vielä lopussa. Hänen oli täytynyt kohdata
köyhyyden ylimmäinen pappi, kertoa hänelle anteeksiantamaton, tukala
tilansa. Ja viereisessä rippituolissa oli ollut joku — joku valmiiksi
paatunut — joka saattoi kuulla hänen jokaisen sanansa ja oli vielä niin
epähieno, että saattoi kurkistaa kulmauksen ympäri hänen puolelleen.
»Paljonko annatte minulle tästä?» John sanoi pannen kellonsa
myymäläpöydälle. Se oli äidin antama kello, jonka hankkimiseksi
tämä oli rakastavasti näännyttänyt itseään ennen hänen
täysi-ikäisyyspäiväänsä.
Ylimmäinen pappi oli tarttunut siihen ylimielisesti.
»Haluatteko myydä sen?»
»En — oh en! Vain pantata.»
»Hyvä, paljonko pyydätte?»
»Olkaa hyvä, sanokaa te», vastasi John nöyrästi.
Ylimmäinen pappi oli kohottanut olkapäitään. Tämä oli turhaa ajan
tuhlausta.
»Paljonko pyydätte?» hän toisti.
»Viisi puntaa», John sanoi; ja äkkiä, hänen tietämättään kuinka, kello
oli taas hänen hallussaan. Ylimmäinen pappi oli kääntynyt paatuneeseen
synnintekijään läheisessä osastossa ja heitti Johnin tutkimaan kelloa
kourassaan. Hän tiesi tuskin, kuinka hän pääsi tämän hetken ylitse.
Kesken kaupantekonsa panttilainaaja puhutteli häntä äkkiä olkapäänsä
yli niin äänekkäästi, jotta kaikki huoneessa olijat sen kuulivat.
»Annan teille kaksi puntaa», hän oli sanonut, »ja enintään siitä
summasta voisin ehkä myydä sen omasta puolestani».
Kaksi puntaa! Se oli loukkaus tuota vanhaa, pientä, kallista,
valkohapsista ladyä kohtaan, joka oli ahertanut ja kiusannut itseään,
voidakseen antaa hänelle parhaan, mitä tiesi.
»Se maksaa kymmenen puntaa», John sanoi uljaasti.
»Kymmenen puntaa!» Papin nauru oli kuin lasin särkemistä. »Henkilö,
joka on antanut tästä kymmenen puntaa, on koettanut päästä rahoistaan
mahdollisimman nopeasti.»
Koettanut päästä rahoistaan mahdollisimman pian! Jos tuo lurjus olisi
nähnyt ne kaikki hienot pitsivaipat, jotka nuo ohuet, vapisevat sormet
olivat nyplänneet, voidakseen koota kymmenen punnan omaisuuden, hän ei
olisi puhunut noin jumalattomasti.
»Minä annan teille kaksi puntaa ja viisi shillinkiä, ei ropoakaan siitä
yli», hän oli lisännyt. »Ja jos viette sen muualle ja tuotte tänne
takaisin taas, annan teille vain kaksi puntaa niinkuin sanoin ensiksi.»
Kun veri kuumentaa päätänne ja hiki poreilee joka huokosesta,
otatte mitä hyvänsä päästäksenne eroon asiasta. Panttilainaaja oli
kirjoittanut lipun Johnin mutistessa nimensä ja osoitteensa.
»Onko teillä pennyn rahaa — lipusta?» mies kysyi.
Kun hänen oli pakko tunnustaa, että taskut olivat aivan tyhjät, hänen
nöyryytyksensä oli täydellinen. Ylimmäinen pappi tuhahti nenäänsä,
hymyili ja laski pöydälle loput rahat. Sitten John kääntyi ja häipyi.
Ulkona kadulla hän oli hengittänyt syvään. Ilma oli täällä tuntuvasti
puhtaampaa. Ohikulkijat, kuullessaan rahojen kilinää hänen
taskustaan, pitivät häntä suuremmassa kunniassa kuin nuo palvojat
lunastamattomuuden temppelissä. Vieläpä hän saattoi seisahtuakin ja
katsella liikkeen ikkunaan asetettuja arvoesineitä, jotka teeskennellyn
hienoina ja paistavan kunniallisina salasivat kaiken hiljaisen
köyhyyden rikollisuuden. Lunastamattomat esineet makailivat siinä
puhtaina ja kauneina kuin olisivat vasta tekijänsä käsistä lähteneet.
Juuri tänä muistettavana päivänä, kun John oli tehnyt ensimmäisen
tunnustuksensa, hän oli huomannut ikkunaan tuijottaessaan pienen
kupariukon. Se seisoi siinä omalla lasialustallaan epälukuisten
lunastamattomien korujen joukossa. Matalakupuinen silkkihattu,
pitkäliepeinen Yrjö-kuninkaan aikuinen takki ja moninappiset liivit
antoivat ukolle hienostuneen ulkomuodon, jota ei ollut yhdelläkään
ympäröivistä esineistä. Hänen asentonsa ja eleensä oli hovimiehen,
täydellinen _chevalier d'honneur_ — ritarillinen, kohtelias, arvokas
vanha ylimys. Toinen käsi oli ylhäisesti lanteilla; toinen oli
ojennettu aivankuin kurottamaan jotakin, John tuli myöhemmin sattumalta
tuntemaan sen täyden merkityksen. Heti ensimmäisestä hetkestä, kun John
sai nähdä pienen kupariukon, se tuli merkitsemään puhtaine piirteineen
hänelle kaikkea, mikä on ylhäistä, kunniallista ja jaloa.
Kun näki tämän pienen kupariukon, täytyi sitä myöskin himoita. John
käveli enempää miettimättä takaisin kauppaan; mutta nyt pääovesta —
tällä kertaa se tapahtui ostajan varmuudella, kahden punnan ja neljän
shillingin itsetietoisena omistajana, eikä köyhyyden synnin musertamana
myyjänä.
Ooh — kylläpä kohtelu oli toisenlaista myymäläpöydän tällä puolella!
Vaikka te olisitte tulleet esittämään juhlamessua, ei köyhien pappi
olisi voinut kohdella teitä suuremmalla kunnioituksella. He mahtoivat
luulla häntä hulluksi — ja luulivatkin jokseenkin varmasti. Ei ole
tavallista, että mies tulee panttaamaan kellonsa, voimatta edes maksaa
pennyä säilytyslipusta, ostaa heti sen jälkeen umpimähkään pienen
koristeen, josta ei ole minkäännäköistä hyötyä.
He olivat tuijottaneet häneen jonkin verran hämmästyneinä, kun hän
astui sisään; mutta kun hän oli pyytänyt nähdäkseen kupariukkoa, he
vilkuttivat toisilleen silmää aivankuin konsanaan ihmiset, luullessaan
olevansa tekemisissä hiukan hassahtavan lähimmäisen kanssa.
»Kuinka paljon pyydätte tästä?» John oli kysynyt.
»Seitsemän shillingiä ja kuusi penceä. Se on oikein hyvä — vanhaa
merkkiä, näettehän, melkein antiikkia.»
John muisti, että hän oli velkaa yhden punnan viisitoista shillingiä,
ja se oli maksettava näistä rahoista.
»Taitaa olla liian paljon», hän sanoi.
»Oh — se on sen arvoinen. Se on yli sata vuotta vanha — melkein ainoa
laatuaan.»
»Taitaa sittenkin olla liian paljon», toisti John.
»No hyvä, minä sanon, mitä teemme. Te saatte sen seitsemällä
shillingillä ja me annamme teille siitä kuusi samana päivänä, kun
tuotte sen takaisin.»
Parempaa vakuutta eivät olisi voineet tarjota näyttääkseen, missä
arvossa he pitivät tätä esinettä. Jos panttilainaaja suostuu maksamaan
esineestä melkein saman hinnan, millä hän myy sen, niin hän saa teidät
todellakin vakuutetuksi hinnan huokeudesta.
John hyväksyi ehdot, maksoi seitsemän shillingiä ja otti mukaansa
pienen _chevalier d'honneurin_.
Oli aika kolme kuukautta myöhemmin; hän oli kahtena päivänä saanut vain
aamiaisen — aamiaisen, johon kuului paahdettua leipää — kymmenen päivää
vanhasta kannikasta, iankaikkisesti riittävää savustettua makkaraa ja
kahvia, jota saa luotolla jostakin; mutta on parasta, ettette tiedä
mistä. Oli talviaika, ja kylmyys oli tehnyt hänet nälkäiseksi. Hiilet
olivat loppuneet. Viimeisetkin tomuhiukkaset oli raavittu kokoon
välikön kaapista. Sitten tuli masentuminen. Masentuneisuus on sydämetön
letukka. Se tulee aina vieraskäynnille, kun sekä vatsa että kukkaro
ovat tyhjät.
Painaen päätään käsiinsä John nojautui uunia vasten. Juuri silloin
ei ollut edes mitään pantattavaa. Kaikki oli mennyt! Äkkiä hän
huomasi tuijottavansa pieneen kupariukkoon. Tämän toinen käsi oli
ylimyksellisesti nostettu lanteille ja toinen ojentui ikäänkuin
tarjoamaan jotakin. John katsoi ja katsoi; sitten hän huomasi, mitä se
oli. Pieni kupariukko tarjosi hänelle kuusi shillingiä, ja kun samassa
nälän väre puistatti koko hänen ruumistaan — hän otti rahat.