Seuraavana aamuna piti lupauksen täyttyä. John oli odottamassa jo
puoli tuntia ennen määräaikaa, istuen pennyn tuolilla, lukemattomien
ajatusten askarruttaessa aivojaan ja polttaen lukemattomia savukkeita.
Väliin hän koetteli rahoja taskussaan, tunnustellen kynnellään
puolikruunujen ja floriinien epätasaista reunaa erottaakseen ne
pennynrahoista. Naiset, mitä etuoikeuksia heillä sitten lieneekään
— eivät koskaan ymmärrä tätä iloa. Teillä täytyy olla housuntaskut
ja niissä rahoja — myöskin kultaa, kun teillä sitä sattuu olemaan —
voidaksenne tuntea omistamisen viatonta iloa. Miehillä on sentään aika
paljon kiitollisuuden aihetta.
Tänä aamuna Johnilla oli rahaa. Hänellä oli kultaakin. Hän oli
pantannut kultaiset kellonvitjansa aikomuksessa pyytää Jill lunchille,
jos sopiva tilaisuus tarjoutuisi.
Muistanette kai, että kello oli mennyt rikki. Se on tavallinen
teknillinen termi herrasmiesten ja hienotunteisten ihmisten kesken,
siitä hyvä, että sen voi ottaa joko kirjaimellisesti tahi ei — mielin
määrin.
Mahdollisesti ihmettelette, miksi kello meni ensiksi rikki eikä vitjat.
Kellohan näyttää ajan. Mutta vitjat näyttävät, että teillä on kello,
joka näyttää ajan, ja tässä maailmassa ulkonäkö näyttelee suurta osaa.
Vitjat lähtevät kyllä viimeiseksi liikkeelle, niin kauan kuin nuo
kolme messinkipalloa vielä riippuvat epäilyttävän näköisen puodin oven
yläpuolella likaisella syrjäkadulla.
Johnin kello oli mennyt rikki jo muutamia viikkoja sitten; mutta
vieläkin pienet pojat ja tytöt liehuivat kadulla hänen ympärillään
aikaa tiedustellen.
Hakien toisella silmällänne kaukaista kelloa ja vetäen kädenkuvussanne
taskusta pienen portinavaimen, joka riippuu vitjojen toisesta
päästä ja pakottaa sen pysymään taskussa, te voitte helposti pettää
nämä epäluulottomat pikku ihmiset. Jos satutte keksimään kaukaisen
kellon, niin kaikki on hyvin. Jos ette, on vielä jäljellä satoja
mahdollisuuksia. Voitte arvata — esim. auringosta, mutta jos olette
omantunnontarkka, voitte pyytää anteeksi ja sanoa kellon seisahtuneen.
Ja vihdoin, jos kyseessä sattuu olemaan pieni herttainen enkeli, jonka
hymykuopat ovat aina valmiit toimimaan, voitte heiluttaa vitjoja hänen
kasvojensa edessä ja tuntea tämän ilon lisäksi rehellisyyden jalostavaa
nautintoa.
Kun Mrs. Rowse herätti hänet tänä aamuna, hän heräsi tuntien
kiihkeästi, että jotakin piti tapahtua tänä päivänä. Jotakin
oli järjestetty; jokin sopimus oli täytettävä; jotakin uutta
mielenkiintoista oli astunut hänen elämäänsä, ja se saisi lopullisen
muotonsa juuri tänä päivänä.
Hän kysyi Mrs. Rowselta kelloa — noin vain niinkuin velvollisuutena,
joka on ennemmin tai myöhemmin täytettävä, eikä mistään todellisesta
tiedonhalusta. Samassa kun tämä vastasi sen olevan neljännestä yli
yhdeksän, hän muisti. Jill! Pyhän Josefin neito! Tänä aamuna hän saisi
kuulla, kuinka paljon tämä oli pitänyt hänen kertomuksestaan.
Hän nousi istumaan vuoteessaan.
»Mrs. Rowse! Minä haluaisin kahvini puolen tunnin kuluttua. Nopeammin,
kahdenkymmenen minuutin!»
Kahdenkymmenen minuutin kuluttua hän oli valmiiksi puettu. Täytyy antaa
anteeksi, vaikka hän valitsikin sukat, jotka sopivat kaulaliinaan,
ja tuhlasi hetkisen valitessaan niihin sopivaa paitaa. Se on
turhamaisuutta, jos tekee tämän vain itseään miellyttääkseen; mutta kun
kaiken todennäköisyyden mukaan seisotte alkavan romaanin kynnyksellä,
voi vallan hyvin ymmärtää, että katselette kuvaanne ovipeilistä. Mutta
mies, joka kurkistaa joka kuvastimeen maleksiessaan haluttomasti katuja
pitkin — hän on inhoittava. Se on sitä turhamaisuutta, josta Salomon
Saarnaaja puhuu. Saarnaaja itse olisi ollut ensimmäinen oikaisemaan
kaulaliinan tai poimuttelemaan nenäliinan uudelleen rintataskuun
rakastajalta, joka menee kohtaamaan valittuaan.
Myöskin John hymyili tyytyväisenä kuvalleen. Sukat sopivat kaulaliinaan
ehdottomasti; oli suorastaan naurettavaa, kuinka hyvin ne kävivät
toisiinsa. Nyt ei hänellä ollut karkeaa sinistä sarkapukua yllään,
vaatekomeron kätköistä ilmestyi hyvin harjattu kävelypuku. Sitten hän
kävi aamiaisen kimppuun.
Mrs. Rowse puuhaili aterian aikana työhuoneessa, tomuutellen esineitä,
jotka olisi helposti voinut jättää huomioonottamatta. John huomasi sen
viimeinkin lehteään lukiessaan, ja veri karahti hänen poskiinsa. Mrs.
Rowse oli eilen maksanut pesusta — kolme shillingiä yksitoista pennyä!
Jos teidän täytyy turvautua pesijättäreen Fetter Lanen ympäristössä, on
se aivankuin veisitte vaatteenne panttiin. Te ette saa niitä takaisin,
ennenkuin lasku on maksettu, ja sattuu aikoja, jolloin se on hankalaa.
Sen vuoksi siis Mrs. Rowse vitkasteli. Hän oli maksanut laskun. Hän
vitkasteli aina kun oli saamassa rahaa. Se oli sukkela tapa nuhdella,
hieno muistutus, jota aluksi tosin on vaikea ymmärtää.
Kun hän käytti sitä ensimmäisen kerran, John luuli hänen menettäneen
muistinsa tai tulleen hulluksi. Hermostuneena hän oli tarkannut
silmänurkastaan rouvan velttoa vaeltamista huoneessa, hänen
pyyhkiessään tomut joka esineestä kuuteen kertaan. Kun nainen saa
seitsemän shillingiä viikossa huoneitten siistimisestä, täytyy
tällaisen toimeliaisuuden olla alkavan hulluuden merkki.
Lopulta kun John ei jaksanut kestää sitä enää, hän selitti olevansa
tyytyväinen suoritettuun työhön. Toivottomana oli Mrs. Rowse silloin
pannut pois tomuharjan, tuhlannut runsaasti aikaa mustan, kuluneen
hattunsa kiinnittämiseen ja sanonut lopulta, mutta vasta ovelle
ehdittyhän:
»Luulitteko voivanne säästää minun palkkani tältä päivältä, sir?»
Nyt hän vitkasteli taas. Mutta nyt John oli jo selvillä oireista.
Tällä kertaa sen täytyi aiheutua pesusta. Hän seurasi toimitusta salaa
sanomalehtensä takaa toivoen toivomistaan, että rouva väsyisi; sillä
hänellä ei ollut kolikkoakaan. Mutta vitkastelemistaidon mestari ei
tietänyt, mitä merkitsee väsyminen. Puhdistettuaan uunin päällä olevat
lasiesineet kolmanteen otteeseen hän meni välikköön ja palasi sieltä
mukanaan kaikki rievut ja pullot, mitä tarvitaan kuparin kiilloitukseen.
Silloin John antautui; piiritys oli päättynyt. Sanomalehden suojassa
hän irroitti portinavaimen kellonvitjoistaan, pisti ne taskuunsa ja
nousi.
»Minun pitäisi käydä hiukan asioilla», hän sanoi. »Voitteko odottaa,
kunnes tulen takaisin?»
Mrs. Rowse näytti vastahakoiselta, aivankuin olisi ollut loukkaus
pyytää häntä tuhlaamaan tällä tavoin aikaansa, mutta —
»Eiköhän tuota mahtane löytyä jotakin tekemistä vielä pariksi
minuutiksi», hän vastasi.
John jätti hänet yrittämään. Tekeminen rajoittui pääasiallisesti
riepujen ja kiilloitusainepurkkien paikoilleenpanemiseen.
Tässä tulee esille Johnin kyky aavistaa mahdollisuuksia ennakolta. Mrs.
Rowsen voitto ei yksinään pakottanut häntä uhraamaan kellonvitjojaan.
Ei ole oikein ihmisluonteen mukaista pantata arvoesineitään maksaakseen
pesulaskuaan.
Pesulasku, samoinkuin verotkin, on yksi niistä elämän varjopuolista,
joilla ei tunnu olevan mitään olemassaolon oikeutta. Tuntuu melkein
siltä, kuin rehellisyytenne olisi tallessa ja te olisitte vielä
kunnianmies, jos voitte välttää niiden maksamisen.
John ei päättänyt siis luopua kultaketjustaan vain pesulaskun
maksamiseksi. Hänelle oli innostuksen hetkenä kangastanut mahdollisuus
pyytää Jill lunchille, ja nämä kaksi aihetta yhdistettyinä saivat
kaksi kompassin vastakkaista ilmansuuntaa näyttämään yhteen ja samaan
päämäärään.
Reippain ja häikäilemättömin askelin John asteli sisään pienestä
sivuovesta, sellainen on tunnusmerkillinen kaikille jalokivikaupoille,
joissa on kolme messinkipalloa oven päällä. Häpeilemättä hän ajautui
yhteen sellaiseen pieneen osastoon, joissa tehdään lukemattomia
köyhyydentunnustuksia. Eikä näitä hirveitä tunnustuksia kuiskata
myötämielisen kuuntelijan tuntehikkaaseen korvaan — hirveimpiä
tunnustuksia, mitä yleensä voitte elämässä tehdä. Mies, jolle kerrotte
häpeänne, on ahne ja halukas kuuntelemaan, heltymätön ja kiihkeä
tekemään piinanne niin raskaaksi kuin suinkin. Ulosottomiehellä on ehkä
yhtä kivinen sydän kuin panttilainaajalla; mutta he ovatkin molemmat
ammattiveljiä. Elämän kalleimmat esineet ovat heidän käsissään,
ja nämä molemmat ammattilaiset kilpailevat niiden sydämettömässä
takavarikoimisessa.
Nainen, silmät kuopallaan, hihat kyynärpäistä rikki, joka tulee
panttaamaan vihkisormustaan; mies, joka tulee kuluneissa vaatteissaan
tuoden itsekunnioituksensa viimeistä jäännöstä, pyhäpukuaan — he ovat
kaikki yhtä panttilainaajalle. Hän tinkii ne viimeiseen pennyyn, hyvin
tietäen, ettei kukaan mielellään mene takaisin päätettyään kerran
luopua omaisuuksistaan. He ovat hänen armoillaan. Heidän kasvojensa
tarina ei kerro mitään hänen silmilleen. Hän merkitsee satoja kuolleita
valtakirjoja lappuihin, joita joka päivä kirjoittaa — mutta ne eivät
merkitse hänelle mitään, kuinka kalliita nuo tavarat lienevätkään
olleet omistajilleen.
On peloittavaa todeta helppous, jolla yksilö menettää
häveliäisyydentunteensa näissä seikoissa. Ensimmäisellä kertaa on kuin
kuuma tuuli puhaltaisi kasvoihin ja purppuroisi posket.
Ensimmäistä kertaa yrittäessään John oli sivuuttanut tuon pienen
salaperäisen sivuoven monet kerrat, ennenkuin hänelle lopulta karttui
rohkeutta tarpeeksi pujahtaakseen sisään. Joka kerta, kun ratkaiseva
askel olisi ollut otettava, katu oli äkkiä täynnä tuttuja ihmisiä.
Siellä tuli kustantaja, joka oli hyväksynyt hänen viimeisen lyhyen
kertomuksensa! Hän oli pyörähtänyt äkkiä kantapäillään ja ruvennut
katselemaan jalokivikauppiaan näyteikkunaa ja sitten rientänyt katua
eteenpäin aivankuin peläten tuhlaavansa aikaa. Katsottuaan olkapäänsä
ylitse ja todettuaan, että kustantaja oli kadonnut näköpiiristä, hän
palasi taas hitaasti. Tällä kerta hän pääsi puolen metrin päähän ovesta
— puoli metriä ovesta! Vielä yksi askel, ja hän olisi tullut ahtaan
pikkukäytävän varjoon! Samassa kulki ohi tyttö, joka myi hänelle
merkkejä postikonttorissa — tyttö, joka hymyili hänelle ja sanoi
lukeneensa hänen herttaisen novellinsa eräästä aikakauskirjasta. John
oli katsonut nopeasti numeroa aivankuin olisi erehtynyt ovesta ja
marssi sisään viereiseen kauppaan, joka sattui olemaan lihakauppa.