»En — täytyy mennä Carltoniin tapaamaan muutamia ihmisiä. Paljonko
kello on? — minun kelloni on sepässä.»
»En tiedä», John sanoi. »Minun kelloni särkyi juuri yhden paikoilla,
luulisin.»
»Niinkö paljon? Täytyy rientää. Mennäänkö raitiolla?»
Erinomainen asia. John suostui kärkkäästi. Hänellä ei ollut mitään;
tarkka lasku hänen tuhlauksistaan tänä aamuna selvittää sen teille.
Mutta ystävä voisi maksaa. Nyt oli hänen vuoronsa.
He nousivat rappuja ylös ja ottivat paikan kuljettajan takana.
»Sinun on maksettava tänään minun puolestani», sanoi John. »Taskuni
ovat aivan tyhjät; kunnes saan shekin vaihdetuksi.»
Veri kohosi hänen ystävänsä kasvoihin. Näytti hetken siltä, kuin tuo
kaunis hattu olisi ollut liian ahdas hänen päälleen. Hän tunnusteli
taskujaan. Sieltä löytyi pieni, kultanurkkainen postimerkkikotelo ja
siinä yksi pennyn merkki.
»Olen hirveän pahoillani», hän virkkoi, »mutta — mutta minulla ei ole
muuta kuin pennyn postimerkki». Hän nousi nopeasti ylös.
John nauroi — nauroi ääneen.
»Minne sinä menet?» hän kysyi.
»No — tietysti pois!» sanoi ystävä.
»Istu alas —» John virkkoi, »ei ole kiirettä».
»Onko sinulla sitten kaksi pennyä?»
»Ei — ei ropoakaan. Mutta mehän olemme menossa kaupunkiin, eikö niin?
Eihän tässä ole mitään murisemista.»
Kun oli ehditty satakunta metriä vielä, John nousi.
»Nyt, kiipeä alas», hän sanoi. Ystävä seurasi viivyttelemättä.
Konduktööri oli sisällä myymässä lippuja. John vilkaisi sisään.
»Meneekö tämä vaunu Paddingtonin asemalle?» kysyi kohteliaasti.
»Ei — Piccadilly-sirkus, Haymarket ja Strand.»
»Kuinka ikävää —» sanoi John. »Tule — meidän täytyy astua alas.»
He laskeutuivat alas seuraavalla pysäkillä, ja ystävä, vierailupukuinen
— silkkihattuinen — moitteeton, tarttui Johnin käsivarteen.
»Minä näen», hän sanoi mitaten silmillään kuljettua matkaa.
Lontoossa on ihmisiä, joilla on vain penny taskussaan, enemmän kuin
voisitte kuvitellakaan.