Tässä maailmassa on kaikki, mikä on aivan täysijärkistä, lopullisen
mielenkiinnotonta. Mutta — kiitos luojan! — hulluutta on kaikkialla,
joka nurkassa ja joka käänteessä. Täysin terveitä ei olekaan, ja jos
joku luulee olevansa, niin hänen hulluutensa on vain kiusallisempaa
laatua. Häntä kohtaan ei voi tuntea sympatiaa.
Mutta järjettömämpää kuin tämä Pyhän Josefin neidon äkillinen,
vaistomainen pako on vaikea kuvitella. John ei tietänyt vielä edes
hänen nimeään, ja mikä vielä pahempaa, ei huomannut tätä tosiasiaa,
ennenkuin Ronald ja hänen sisarensa olivat ruohokentän toisessa
laidassa ja olivat saapuneet jo keskikäytävälle. Silloin hän juoksi
heidän jälkeensä.
Ronald kääntyi ensiksi kuullessaan kiireiset askeleet. Kaikenlainen
juokseminen kiinnittää heti poikasen huomion puoleensa, samalla
kuin nainen, vaikka kuuleekin yhtä nopeasti, pitää päänsä jäykkänä.
Ilmeisesti Ronald ilmoitti hänelle, sillä hän kääntyi myöskin. John
huomasi äkkiä seisovansa hänen edessään. Sitten tilanteen outous
valkeni hänelle, ja kysymys tyrehtyi hänen huulilleen.
Kuinka hän voisi kysyä neitosen nimeä Ronaldin kuullen, jolle hänet oli
juuri esitelty ystävänä? Valtameren kulkijoista on sananpartena mielen
yksinkertaisuus; mutta Albatrossin kapteeni ei sentään voinut olla niin
tylsä, ettei huomaisi mitään outoa kysymyksessä.
Ja niinpä John seisoi heidän edessään toivottoman mykkänä.
»Teillä oli jotakin sanottavaa?» virkkoi neitonen. John katsoi
avuttomana Ronaldiin. Ronald katsoi avuttomana häneen. Ja katsottuaan
neitoseen John huomasi hänenkin silmissään saman avuttomuuden.
»Mitä te haluatte?» kysyivät neitosen silmät. »Minä en voi päästä
hänestä. Hän on uskomattoman ovela.»
Ja Johnin silmät vastasivat: »Minä haluan tietää nimenne — minä tahdon
tietää, kuka te olette. Joka on sula mahdottomuus sanoa silmillään,
mitä ei kuitenkaan kukaan ymmärrä.»
Sitten hän singahdutti kysymyksen umpimähkään. Jos neitosella olisi
havaintokykyä, hän voisi ohjata sen satamaan.
»Minun piti juuri kysyä», John sanoi, »oletteko ehkä sukua — —» ainoa
nimi, joka soi tällä sekunnilla hänen aivoissaan, oli Wrigglesworth,
ruokalan omistaja Fetter Lanelta — »no, mikä nyt olikaan heidän
nimensä? — niin, Wrothamin Meredithit?»
Missähän ihmeessä mahtoikaan olla Wrotham? — Sai luvan kelvata.
Neitonen katsoi häneen vilpittömästi hämmästyneenä. Hän ei ollut
ymmärtänyt. Kukapa voisikaan moittia häntä?
»Meredithit?» hän toisti. »Mutta minkä vuoksi luulette — —?»
»Niin, niin, — minä tiedän», John keskeytti nopeasti, »ettei se ole
sama nimi, mutta — he — heillä on samannimisiä serkkuja — he kertoivat
minulle — ja ihmettelin tässä juuri — niin on, ei siis ole syytä — te
ette ole sukua. Hyvästi.»
Hän nosti hattuaan ja perääntyi. Silmänräpäyksen hän tunsi aiheetonta
pettymystä. Neitoselta puuttui siis sisällinen havainto. Hänen olisi
pitänyt ymmärtää. Tosin hän oli ollut ihastuttavan näköinen Johnin
kysymyksen hämmentämänä, ja se sovitti sentään koko joukon. Kuinka
sanomattoman viehättävältä hän olikaan näyttänyt! Otsa pienissä
rypyissä — silmät säkenöiden kysymyksiä. Hän oli kuitenkin ymmärtänyt,
että Ronaldin läsnäolo esti Johnia sanomasta asiaansa, ja oli ottanut
hänet luottamukseensa — sulkien oven hyvin hellästi heidän jälkeensä.
Kysymyksittä, ymmärtämättä hän oli tehnyt sen. Se korvasi ehkä kaiken.
Äkkiä John kuuli nopeita askeleita ja kääntyi heti. Neitonen juoksi
kauniisti — aivankuin kaksitoistavuotias poikanen, pitkin puhtain
askelin ja varmoin jaloin.
»Olen pahoillani», hän sanoi hiukan hengästyneenä. »En ymmärtänyt.
Meredith ja Wrotham eksyttivät minut. Se on Dealtry — Julie Dealtry —
mutta minua sanotaan Jilliksi. Me asumme Walesin Prinssin Terrassilla.»
Hän sanoi numeron. »Sanotaanko teitä Jackiksi? Hyvästi — huomiseen!» —
ja hän katosi taas.