Lopetettuaan John kääri kertomuksen hitaasti kokoon ja pisti sen
taskuunsa.
»No?» hän sanoi.
Hänen sydämensä oli odotuksen, pelon ja kiihtymyksen vallassa. Hetkisen
hänestä tuntui, että toinen piti varmasti kertomusta hyvänä. Se oli
hänen parhaansa. Hän oli saanut sen juuri valmiiksi, ja viimeinen on
aina paras mielestänne. Mutta seuraavassa hetkessä hänestä tuntui,
että kuulija arvelee juuri sanoa jotakin sovinnaista — sanoa sitä
ihastuttavaksi — tai sanoo: »Kuinka hirveän sievä!» Olisi paljon
parempi, jos hän moittisi sitä, että siihen on tullut aivan väärä sävy,
että suunnitelma on heikko. Semmoista voi kyllä uskoa työstään; mutta
että se on herttainen, hirveän sievä — ei koskaan!
Tällä hetkellä Kohtalon vaaka oli tasapainossa, punnitsi
mahdollisuuksia. Mitä hän tulisi sanomaan! Kaikki riippui siitä.
Mutta neitonen vaikeni, istui aivan hiljaa. Hiiret ovat hiljaa, kun ne
yllätetään; sitten koottuaan ajatuksensa ne livahtavat tiehensä.
Äkkiä neitonen nousi ylös.
»Oletteko täällä puistossa huomenna samaan aikaan?» hän sanoi. »Sitten
kerron teille, mitä pidin siitä.»