Maailma on saanut aika monta hiustaan harmaaksi etsiessään
ikiliikkujan salaisuutta. Kuinka moni onkaan tullut vanhaksi ja
voimattomaksi koettaessaan terävästi keksityillä avaimillaan saada
auki tuota Siniparran kamaria: kunnes heidän uteliaisuutensa
sammui nääntyneenä heidän kerallaan. Voitte luetella niitä, alkaen
Worcesterin markiisista, joka huvitti mekaanisilla leikkikaluillaan
kuningasta ja hovia, Orffyreus; piispa Wilkins Addeley, ja kaikki
muut, saapuen lopulta Ranskan Akatemian määritelmään, että — »ainoa
mahdollinen ikiliikkuja... tulisi olemaan hyödytön keksijöittensä
tarkoituksiin —», ja joudutte tekemään johtopäätöksen, että
ihmiskuntaa hallitsee sama uteliaisuus kuin sen alapuolella olevia
eläimiä, ja että se sanoo sitä tieteeksi, vaikka maailma nauraisi.
Tässä idyllissä teille kerrotaan eräästä, joka löysi salaisuuden ja
näytti sen minulle yksin. Antakaa mielikuvituksenne kärsivällisesti
vaeltaa läpi Irlannin maaseudun, harhailla sinne tänne ilman
lopullista päämäärää, toivomatta mitään lopullista. Ja kertomus
sokeasta kerjäläisestä, joka keksi ikiliikkujan salaisuuden, valkenee
teille; kaikki uteliaisuus ja tiedonhalu, mikä koskaan on teitä
villinnyt, rauhoittuu, tulee tyydytetyksi.
Koko maaseudulla ei ollut ketään, joka olisi tietänyt hänen nimensä.
Nimetkää mies Irlannista ja samalla paikallistutatte hänet; Murphy, ja
hän tulee Gorkista; Power, ja hän tulee Waterfordista. Mitäpä heistä
enää luettelemaan! Mutta sokealla kerjäläisellä ei ollut nimeä. Ei
ollut paikkaa, joka olisi omistanut häntä. Korkeine silkkihattuineen,
jonka joku pappi oli hänelle lahjoittanut, pitkine mustine
takkeineen, jonka tämän murheellisen maan ainaiset sateet olivat
värittäneet vihertäväksi; koukkusauvoineen, joka kopsutteli raskasta,
yksitoikkoista valitusvirttään ja haalistunut punainen nenäliina
kaulassa — hän oli hyvin tunnettu ilmiö kolmessa tai neljässä
maakunnassa.
Yksikään kylä ei tunnustanut häntä omakseen. Mutta koko maaseutu oli
saanut eri vuodenaikoina kuulla koukkukepin tuttua kopsutusta, nähnyt
sokeitten silmien himmeän välähtelyn silkkihatun hajonneen reunan
alta. Päivän tai pari hän oli tuttu olio kullakin paikkakunnalla;
silloin asukkaat pistivät kernaasti muutamia kolikoita hänen
herkkätuntoiseen kämmeneensä, mutta seuraavana aamuna hän oli jo
tiessään. Minne hän oli mennyt? Kuka oli nähnyt hänen lähtevän?
Ei kukaan! Epätasaisen katukivityksen ei tarvitsisi kajahdella
koukkukepin tapsuttamisesta noin vuoteen.
Jos sattuma on vienyt teidät ympäröiville laidunmaille, ja jos se on
antanut teille oikean suunnan niin löydätte hänet tallustelemassa
nummea pitkin — mutta voi, kuinka hitaasti! — olkapäät kyyryssä ja
pää nyökytellen; kuin mekaaninen leikkikalu, joka on päässyt karkuun
keksijänsä käsistä ja jatkaa tuntematonta vaellustaan, minne koneisto
suuntaa.
Kuinka lienee tullut tunnetuksi, että hän oli keksinyt ikiliikkujan
salaisuuden, siitä minulla ei ole selkoa. Se näytti kuuluvan hänen
tiettyihin ominaisuuksiinsa yhtä erottamattomasti kuin vaatteet usein
ilmaisevat miehen ammatin. Näitte hänen tulevan vastaanne katua
pitkin, ja sana »ikiliikkuja» suhisi korvissanne. Itse hän oli asiasta
arasti vaiti; mutta nähtävästi hän oli heikkona hetkenä kertonut
jollekin, ja joku oli kertonut minulle. Kuka? Jonkun Rathmoren
kylän asukkaan oli täytynyt levittää huhu. Kukahan se olisi ollut?
Foley, kirvesmies? Burke, kalastaja? Fitzgerald, tullimies? Froy,
tilanomistaja? En voi muistaa, kuka minulle kertoi. Mutta joka vuosi
hänen saapuessaan kylään päiviksi, jolloin juhlittiin paikkakunnan
suojeluspyhimystä, minä sanoin hänet nähdessäni: »Tuossa on sokea
kerjäläinen, joka koettaa keksiä ikiliikkujaa.» Ajatus liittyi
erottamattomasti mieheen.
Vuosi vuodelta hänen liikkeensä kävivät voimattomammiksi; hänen päänsä
painui käydessä yhä alemmaksi. Saattoi nähdä Kuoleman kulkevan hänen
jäljissään, saavuttaen häntä tuuma tuumalta, kunnes sen varjo lankesi
jo hänen etupuolelleen.
Oli aikoja, jolloin olin yrittänyt vetää hänet keskusteluun,
hetkiä, jolloin luulin jo voittaneeni hänen luottamuksensa; mutta
ratkaisevassa silmänräpäyksessä nuo valottomat silmät tuntuivat
katsovan minun lävitseni, ja hän antoi minun kulkea ohi. Oli varmaan
ollut aikoja, jolloin maailma oli kohdellut häntä pahoin. Luulenpa
itse asiassa kuulleenikin kerrottavan hänestä sellaista; mutta itse
hän ei uskoutunut kenellekään. Vuosi vuodelta hän saapui Rathmoreen
helluntaijuhlille, ja vuosi vuodelta minulle jäi hänen salaisuutensa
tuntemattomaksi.
Lopulta, kun näin Kuoleman koskettavan hänen olkapäätään, minä puhuin,
suoraan asioiden ytimeen, peläten, ettei seuraava vuosi toisikaan
häntä enää tänne.
Hän oli tulossa kappelista, jossa oli ollut vapisevin polvin
osoittamassa kunnioitustaan pyhimykselle, jonka alttaria hänen sokeat
silmänsä eivät olleet koskaan nähneet. Tässä tarjoutui etsimäni
tilaisuus. Jo nähtyäni kaukaa hänen kumaraisen, huojuvan olemuksensa
olin tehnyt päätökseni.
Kun hän tuli kohdalleni, pudotin shillingin hänen puoliksiavattuun
kouraansa. Sillä tavoin me määräämme hinnan ystävällisyydellemme.
Vaisto on eläimellinen, mutta juurtunut. Me sanomme hyvettä ja kunniaa
lahjomattomaksi ainoastaan itseemme nähden; mutta tarvitaan aika
paljon vakuuttamaan meille, etteivät ne ole lahjomattomia muihin
nähden. Minä lahjoin sokean kerjäläiseni shillingillä! Katsoin, kuinka
hänen kuihtuneet sormensa puristuivat sen ympärille, hieroen rahan
reunaa, jotta tuntisi sen arvon.
»Tämä voitti hänet», minä ajattelin.
Ah, mikä raaka käsitys Jumalan käsityöstä! Ostaa shillingillä
ikiliikkujan salaisuus! Enpä olisi uskonut, että luonto tahtoisi myydä
salaisuuksiaan niin vähällä! Minä tein sen. Tämä on alaston totuus.
»Kuka antaa minulle tämän?» hän kysyi sormiellen sitä vielä, aivan
kuin se olisi polttanut.
»Ystävä», minä sanoin.
»Jumala siunatkoon teitä», hän vastasi, ja sormensa sulkeutuivat
lopullisesti sen ympärille. Hän jätti sen kouraansa; mikään tasku ei
ollut kyllin varma tällaisen aarteen säilyttämiseksi.
»Jäätte luultavasti Rathmoreen juhlien loppuun saakka», minä aloitin.
Hän nyökkäsi ja koputteli sauvallaan.
»Tahtoisin kysyä teiltä jotakin, ennenkuin lähdette», jatkoin.
Hän pysähtyi, huomasin epäluulonilmeen hänen kasvoillaan.
»Joku on kertonut minulle — —» minä tahdoin nyt kömpelösti päästä
kiinni korvaukseeni. »Joku on kertonut minulle, että te olette
keksinyt ikiliikkujan salaisuuden. Onko se totta?»
Maidonvalkoiset valottomat silmät takertuivat minuun valittavasti.
Ääretön näkemisen kaipaus näytti vaanivan niiden takana. Liekki, joka
ei ollut liekki — liekin haamu paloi niissä, ladattuna kysymyksillä.
Hän ei voinut nähdä, minä tiesin, ettei hän voinut nähdä; mutta
nyt nuo tyhjät pallot tuntuivat olevan tulvillaan erehtymätöntä
huomiokykyä. Tänä hetkenä hänen sielunsa katsoi minun sieluuni, tutki
sen rehellisyyttä, harhaili sen kaikki sopukat löytääkseen kysymykseni
todellisen aiheen.
Kestin hänen tuijotuksensa. Minusta tuntui, että jos epäröisin ja
kääntäisin katseeni pois ennen häntä, hän olisi punninnut minut ja
havainnut köykäiseksi. Se on yksi niitä harvoja asioita maailmassa,
mitä voin merkitä ansiotöilleni, että nuo tyhjät silmäkuopat
huomasivat minut luottamuksen arvoiseksi.
»Kuka kertoi sen teille?» hän kysyi.
Vastasin totuuden mukaisesti, etten tietänyt sitä. »Mutta onko se
totta?» minä lisäsin.
Hän siirrähti. Huomasin hänen kuuntelevan.
»Kadulla ei ole ketään», sanoin. »Olemme aivan yksin.» Hän yskäisi
hermostuneena.
»Siitä on nyt kai jo viisitoista vuotta, kun rupesin ajattelemaan koko
asiaa. Enpä tiedä, mikä sen lienee päähäni ajanut; kaipa se syntyi
jo siihen aikaan, kun tein työtä eräässä pajassa, ennenkuin menetin
silmieni valon. Siellä kai se luullakseni syntyi.»
Hän pysähtyi ja minä joudutin häntä.
»Mitä prinsiippiä te käytätte?» kysyin. »Magnetismin avullako? Millä
tavoin saatte kitkan vältetyksi?»
Nyt hänen silmänsä olivat aivan ilmeettömät. Huomasin hänet sokeaksi
nyt. Hän ei ollut ymmärtänyt sanaakaan puheestani.
»Aiotteko viekoitella minulta salaisuuteni?» hän kysyi lopuksi.
»Kyllä ne ovat sitä yrittäneet. Kaikki koettavat saada sen minulta.
Läkkiseppä — sama mies, joka työskenteli siinä pajassa, missä minäkin,
ennenkuin menetin näköni — hän sanoi auttavansa minua koneen teossa.
Mutta minä tunsin hänet jo ennen sokeuttani enkä ole menettänyt
tuntoani näön mukana.»
»Valmistatteko sen sitten itse?»
Hän nyökkäsi.
»Niin hyvin kuin voin», hän jatkoi. »Mutta mihin nämä sormet pystyvät
pelkällä tunnustelemisella? Minun pitäisi nähdä työhöni. Uskokaa,
minulla on kaikki tarvittavat kappaleet täällä taskussani, sen kun
vain saisin ne liitetyiksi yhteen. Ja minä koetan ja koetan, kunnia
olkoon Jumalalle! — Mutta ne eivät tahdo mennä. En mitenkään saa sitä
tehdyksi pelkästään tunnustelemalla.»
Ihmeellinen pala uhkasi nousta kurkkuuni.
»Hyvä jumala», ajattelin, »tämä on murhenäytelmää!» Ja minä etsin
turhaan näkövoimaa hänen silmistään.
»Haluatteko nähdä kappaleet?» hän kysyi.
Vakuutin hänelle, että salaisuus säilyisi varmasti minun tallessani,
jos hän tahtoisi olla niin ystävällinen.
»Ei kenellekään?» hän sanoi.
»Ei yhdellekään sielulle!»
Sitten hän otti ne taskustaan — yksitellen — ja latoi ne viereemme
ruohopenkille. Katselin jokaista kappaletta hänen esittäessään niitä
ja samalla tarkkasin hänen kasvojaan. Tässä on hänen monimutkaisen
koneistonsa kappaleet, jotka hän minulle näytti: rautatankoa jalan
verran, pieni tinatuoppi, kaistale rautavannetta ja rikkinäinen lukko.
»Kas tässä!» hän virkkoi ylpeästi. »Mutta jos minä antaisin nämä
läkkisepälle, niin hän varastaisi salaisuuteni aivan nenäni alta. Minä
en ole tahtonut uskoa häntä, ja nyt olen työskennellyt yksin nämä
viisitoista vuotta.»
Kiitin luojaa, ettei hän saattanut nähdä minun kasvojani nyt.
Rautatanko! Pieni tinatuoppi! Rikkinäinen lukko! Ne tuijottelivat
minuun ivaten. Vain ne ja minä tunsimme salaisuuden; vain ne ja minä
voisimme kertoa sen, minkä ne itse olivat minulle kertoneet. Hän oli
menettänyt järkensä. Ikiliikkuja! Mies raukka oli hullu!
Ikiliikkuja näistä ruostuneista kappaleista — jotka olivat saaneet
viisitoista vuotta ruostua hänen taskunpohjallaan! Ikiliikkuja!
Mutta silloin tuon kaiken todellisuus selvisi minulle — valkeni
totuuden tärisyttävällä voimalla. Sokea kerjäläinen saattoi kyllä
olla hullu; mutta tässä silmieni edessä, noissa liikkumattomissa
esineissä, oli ikiliikkujan salaisuus. Ruostetta, rappiota, muutosta
— rautatangon itsepäinen metalli, tinatuopin löyhä aines, aina
muutostilan alaisina; ruostuen hänen taskussaan, jossa ne olivat
maanneet viisitoista vuotta — ei koskaan leväten, ei koskaan hiljaa
— aina liikkeessä, liikkeessä, liikkeessä, totellen muuttumisen
loukkaamatonta lakia, niinkuin me kaikki olemme jatkuvasti liikkeessä
samaa lakia nöyrästi totellen, lapsuudesta nuoruuteen, nuoruudesta
keski-ikään, keski-iästä vanhuuteen, sitten kuolema, viimeinen muutos!
Koko tämä ihmiselon jättiläismäinen kokoomus, tämän mutkallisen
koneiston ydin oli verrattavissa tuohon rautatangon kappaleeseen, joka
oli ilmestynyt tomusta vuosituhansien muovailemana. Vieläkö voisi
pyytää enempää ikiliikkujalta?
Katsoin ylös hänen kasvoihinsa.
»Te olette antanut minulle ihmeellisen opetuksen», sanoin
rauhallisesti.
»Ah», hän vastasi, »ne ovat kaikki tässä — kaikki tässä — koko
salaisuus — kun minulla vain olisi silmät, jotta saisin ne yhteen!»