Albatrossin kapteeni katosi valmistamaan laivaansa uudelle matkalle
Lagoksen satamaan lastinaan hiekkaa, jonka kapteeni itse oli kaivanut
otsansa hiessä ja kynnet verillä puiston käytäviltä.
John pisti lyhyen kertomuksen taskuunsa ja sytytti savukkeen. Nainen
huomasi sen olleen irrallaan hänen liivintaskussaan. Eikö hänellä
ollut savukekoteloa? Hän otti tulitikun — sekin oli irrallaan — takin
pilettitaskusta. Eikö hänellä ollut tulitikkulaatikkoakaan? Nainen näki
hänen vielä raapaisevan tulen kengänkorostaan ja uskoi koko ajan, ettei
Johnilla ollut aavistustakaan hänen katseensa suunnasta.
Mutta John tunsi sen. Hän tunsi sen vallan hyvin ja käytti toimitukseen
niin paljon aikaa kuin mahdollista. Kun ilmitulon pelko sai naisen
kääntämään päänsä, hän heitti tikun tiehensä. Sehän olisi ollut sitten
ajan tuhlausta.
»Ettekö sanonut minulle», nainen sanoi äkkiä, »että teidän nimenne on
John?»
»Niin onkin.»
»Miksi sitten sanoitte Ronaldille, että paperit on luovutettava Thomas
Greylle?»
»Hän on minun isäni.»
»Asuuko hän Venetsiassa?»
Mikä ihana asia onkaan muutamien ihmisten uteliaisuus, kun on itse
liiankin halukas paljastamaan kaikki salaisuudet! John vastasi
kiertelemättä kaikkiin hänen kysymyksiinsä.
»Kyllä, hän asuu Venetsiassa», John sanoi.
»Aina?»
»Nykyään aina.»
»Siellä mahtaa olla ihanaa asua», nainen sanoi tuijottaen kaukaisuuteen.
John kääntyi katsomaan häntä.
»Ettekö ole ollut siellä koskaan?»
»En koskaan.»
»Ah — teidän elämässänne on sitten vielä päivä jäljellä!»
Nainen rypisti otsaansa ponnistellen ajatustaan.
»Mitä tarkoitatte sillä?» hän kysyi.
»Päivä, jolloin saavutte Venetsiaan — jos koskaan tulette sinne —
tulee olemaan aivan erikoinen päivä teidän elämässänne. Siitä tulee
elinvoimainen päivä.»
»Te rakastatte Venetsiaa?»
Hän tunsi Johnin rakastavan sitä. Mutta oli puoleensavetävää
kuulla Johnin sanovan sen. Sävy äänessä, kun tunnustetaan voimakas
mielenliikutus, kohdistukoon se sitten mihin hyvänsä, voi värisyttää
tuntehikkaan kuuntelijan korvaa. Pieni kateudentunne soi mukana.
Laulajan kurkusta tämän sävyn kuulee usein; sävel, joka ilmaisee
intohimoa, rakkautta johonkin, saa vastaavat sävelet soimaan kuulijassa.
»Te rakastatte sitä?» hän toisti.
»Minä tunnen sen», John vastasi; »se on enemmän kuin rakkautta».
»Mitä teidän isänne tekee siellä?»
»Hän on taiteilija, mutta ei voi enää työskennellä paljoa. Hän on liian
vanha. Hänen sydämensä on siis liian pehmeä.»
»Asuuko hän siellä aivan yksinään?»
»Oo, ei — äitini asuu hänen kanssaan. Heillä on ihmeellinen vanha,
pieni huoneisto Palazzo Capellossa Rio Marinin varrella. Äitinikin on
vanha, nähkääs, yli kuudenkymmenen. He menivät naimisiin vasta kun hän
oli neljäkymmentä — ja isäni noin kymmenen vuotta vanhempi vielä.»
»Oletteko te ainoa lapsi?»
»Ainoa lapsi — olen.»
»Miksi he eivät menneet naimisiin, ennenkuin äitinne oli neljäkymmentä?»
Hän pommitti Johnia kysymyksillään. Hyväksyttyään tämän ystäväksi oli
ensimmäinen tehtävä saada selville kaikki häntä koskevat seikat. Olisi
hyvä, jos ihmiset yleensä tahtoisivat kysyä; mutta tässä asumusten
sekamelskassa, jossa jokainen tietää lähimpien naapurien elämästä
enemmän kuin parhaimmista ystävistään, se tuskin maksaa vaivaa. — Hän
luuli kyselevänsä siksi, että hänen velvollisuutensa on tietää. Mutta
se oli erehdys. Hän tahtoi tietää. Hän oli halukas tietämään. Siinä on
ero asiassa.
»Enkä minä ole liian tiedonhaluinen?» hän virkkoi pehmeästi. Se on
vain keino saada kysymyksiinsä vastaukset. Voitte sanoa sitä kautta
rantain kysymiseksi. Mutta asian nimi ei merkitse, mitään vaan sen
vaikuttavaisuus.
Samassa John oli tulvillaan anteeksipyyntöjä hetkellisen vaikenemisensa
vuoksi.
»Tiedonhaluinen? Ette ollenkaan! Se on vain uusi sensatsioni.»
»Mikä uusi sensatsioni?»
»Että joku tahtoo tietää jotakin minusta itsestäni. Siellä, missä minä
asun, on toisella puolella katua papukaija; joka sunnuntai se pistetään
ulos ikkunalaudalle, ja siellä se huutelee: 'Tahdotteko tietää, kuka
minä olen? Tahdotteko tietää, kuka minä olen?' Ja joukoittain pieniä
poikia ja tyttöjä, vetelehtiviä miehiä ja naisia seisoskelee alhaalla
ja matkii papukaijaa saadakseen sen taas puhumaan: 'Tahdotteko
tietää, kuka minä olen, Polly?' — Voi, hyvä luoja, kuinka se on itse
elämän kaltaista! Ei koskaan vastata: 'Kuka te sitten olette?' Joka
ainoa kysyy häneltä, tahtooko hän tietää, ketä he ovat — juuri kun
hän halajaa saada kertoa heille oman elämäntarinansa. Se on elämän
kaltaista, eikö olekin?»
»Tehän osaatte kertoa kauniisti! Minusta tuntuu, ikäänkuin te
muovaisitte ne puheessanne — mutta ne ovat hyvin somia! Vai niin, tämä
on siis teille uusi sensatsioni?»
»Kyllä — varmasti on. Joku kysyi lopultakin: 'Kuka te sitten olette?'
Ja minä en todellakaan tiedä, mistä aloittaisin.»
»Niin, minä kysyin, miks'eivât he menneet naimisiin, ennenkuin äitinne
oli neljäkymmentä. Tehän sanoitte hänen olleen jo neljänkymmenen
ikäinen.»
»Nyt muistan — niin, se on totta. Katsokaas, isäni oli aikaisemmin
naimisissa erään rikkaan naisen kanssa. He asuivat täällä Lontoossa.
Pelkään, etteivät he sopineet oikein hyvin yhteen. Syy oli isässäni.
Hän sanoo niin, ja minä uskon sen. Voin hyvin ymmärtää, miten kaikki
kävi. Teidän täytyy rakastaa paljon rahaa voidaksenne elää yhdessä sen
kanssa, kun se ei ole teidän omaanne. Hän ei rakastanut sitä kylliksi.
Hänen vaimonsa rahat tulivat heidän väliinsä. Syrjäisen on tosin vaikea
koskaan tietää yksityisseikkoja tällaisissa tapauksissa, eikä kukaan
osaa niitä tarkalleen selittää. Minä sanoin ymmärtäväni, mutta se ei
ole totta. Niitä sattuu vain naimisissa. Olen varma siitä, ettei vaimo
koskaan lyönyt miestään vasten kasvoja ylvästelyllään. Isäni puhuu
hänestä aina ihailtavana naisena; mutta epäsointu oli olemassa, siinä
kaikki. Kulta on tärkeä metalli, tehän tiedätte — vaarallinen metalli
myös arvelen. Puhutaan onnettomuutta tuottavasta opaalista — se ei
ole mitään verrattuna onnettomuutta tuottavaan kultaan, johon opaali
on kiinnitetty. Teidän täytyy todeta sen ehdoton arvottomuus —; se ei
ole enemmän arvoista kuin tina, rauta tai lyijy tai mikä muu metalli
hyvänsä, jonka lapionpisto kaivaa maasta esiin. Jollette ajattele näin,
jollette tunne ehdotonta ylenkatsetta sitä kohtaan, niin se on myrkkyä,
se on kultaa. Se on ovelaa, kuolettavaa myrkkyä, joka löytää raskaan
tiensä puhtaimpaankin ihmissydämeen ja saastuttaa ihmisten kalleimmat
ja viattomimmat ajatukset. Sanotaan, että läheinen tuttavuus aiheuttaa
ylenkatsetta. Mutta kultaan nähden on aina päinvastoin. Ainoa tapa,
jolla oppii halveksimaan kultaa, on se, ettei omista sitä, ja jos
sattuu saamaan sitä, niin antaa mennä sen taas. Te tartutte siihen,
kamppailette sen puolesta, annatte sille hetkeksi paikan alttarillanne,
ja joudutte kokemaan, että teidän täytyy uhrata esikoisenne sen
sammumattoman intohimon tyydyttämiseksi.»
Huumorintaju pelasti hänet sanomasta enempää. Äkkiä hän kääntyi ja
katsoi kumppaniinsa — ja nauroi. Ainoa tapa käsitellä kultaa on
halveksia sitä, ja jos sattuu saamaan sitä, antaa sen mennä taas.
Ne ovat juhlallisia sanoja, kun taskussa on yksi penny tuolin vuokran
maksamiseksi — niissä on jonkin verran hienoa kerskausta. Jos taivaasta
tai jalavanoksilta sattuisi tippumaan helmaanne rahaa, niin ei olisi
pelkoa silloin, ettei tulisi noudattaneeksi saarnansa ajatusta — rahan
panemista välittömään käytäntöön.
Havaitessaan tämän ja nähdessään toverinsa juhlallisen ilmeen John
purskahti nauruun. Hänen hieno sanaparaatinsa oli hyvin inhimillinen,
hän tunsi sen. Jokainen meistä tekee sen päivittäin. Koskaan ei ole
niin hienoa armeijaa uljaita miehiä kuin rauhanaikana; ei kukaan
ole sellainen tuhlari kuin se, jolla ei mitään ole. Tämä on oikean
elämäntaistelun huumoria. Köyhän miehen ainoa viisausoppi on: kun
ei ole mitään, niin toivon vielä vähemmän. Niin te puijaatte pikku
jumalilta heidän naurunsa ja vihellätte pätkän näyttääksenne kuinka
vähän kaikesta välitätte.
John nauroi.
Neitonen katsahti nopeasti ylös.
»Te nauratte? Miksi?»
»Kun te näytätte niin juhlalliselta?»
»Niin olinkin. Se on kaikki niin totta, mitä te sanoitte, aivan
totta. Mutta mitä voi tehdä, kun koko ympäristö on ottanut kullan
tunnussanakseen — kun ihmiset ovat hyvällä tuulella vain silloin, kun
heillä on rahaa, ja ärtyisiä ja häikäilemättömiä, kun sitä puuttuu?
Mitä voi silloin tehdä?»
»Täytyykö kulkea heidän talutusnuorassaan?» kysyi John. »Kuinkas
muuten? Yhteiskunta hallitsee, eikö niin?»
»Niin sanotaan. Mutta hallitseminenkin on asia, joka täytyy oppia,
ja jonkun täytyy opettaa se yhteiskunnalle, niin että yhteiskunta
tulisi taitavaksi ammatissaan. Kun olette joutunut tällaisten ihmisten
yhteiskuntaan, niin teille ei jää muuta tehtävää kuin murtautua sieltä
ulos. Se on samantekevää, mikä on yleistä hyvää tai pahaa, se ei kelpaa
yksilön ojennusnuoraksi.»
»Mitä teidän isänne teki?»
»Oo — hän ei totellut yhteiskunnan lakia. Hän lähti tiehensä. Karkasi
vaimonsa luota.»
Neitonen heitti nopean katseen hänen kasvoihinsa.
»Ettekö käytä nyt liian ankaria sanoja?»
»Asia oli niin. Se on kai asianmukainen teknillinen lauseparsi. Hän
karkasi. Asuskeli pelastusarmeijan yömajoissa ja teki työtä. Hän ei
mahdollisesti ollut mikään malli tai esikuva, ennenkuin hän kohtasi
äitini. Eikä yksikään mies ole, ennenkuin kohtaa _sen_ naisen, jolla on
suuri sydän ja ymmärtämyksen lahja.»
»Ettekö te ole kohdannut häntä vielä?»
»En — olen vasta kaksikymmentäkuusi vuotta.»
»Luuletteko milloinkaan tapaavanne häntä?»
»Kyllä — kerran.»
»Milloin?»
»Ooh — Kohtalon määräämään aikaan.»
»Ja milloin se on?»
»Sitten kun se on myöhäistä.»
»Eikö tuo ole pessimististä?»
»Ei — minä puhun vain ajasta. Aika ei ole mitään. — Aikaa ei lasketa.
Te voitte tosin laskea sen — tavallisesti teette sen kelloksi
nimitetyllä koneella — mutta se ei laske itseään. Yhteiskunnan kannalta
katsottuna saattaa olla liian myöhäistä, mutta ei ollenkaan liian
myöhäistä muuttamaan koko elämää. Tärkein hetki on hänen kohtaamisensa,
hänen tuntemisensa. Muu ei merkitse mitään. Kun kerran tunnette hänet,
hän on yhtä voimakkaasti astunut elämäänne kuin mitä häät ja muut
sellaiset pienet muodollisuudet voivat koskaan häntä siihen tuoda.»
Neitonen katsahti taas ylös.
»Kylläpä teillä on omituisia ajatuksia.»
»Onko?»
»Ne ovat omituisia minulle. Siis teidän isänne kohtasi äitinne liian
myöhään? Kuinka pian hän kohtasi hänet — poislähtönsä jälkeen?»
»Noin kahden vuoden kuluttua.»
»Oh — hän oli siis jo vanha?»
»Ei — aivan nuori.»
»Mutta tehän sanoitte heidän menneen naimisiin, sitten kun äitinne oli
neljäkymmentävuotias.»
»Aivan niin. He eivät voineet mennä naimisiin ennen sitä. Nähkääs, he
olivat molemmat katolilaisia. Kahdeksantoista vuotta kului, ennenkuin
he joutuivat naimisiin.»
Neitonen piirteli kuunnellessaan kuvioita hiekkaan päivänvarjonsa
metallikärjellä. Kun John tuli kertomuksessaan tähän saakka, hän piirsi
ykkösen ja kahdeksikon.
»Niin», sanoi John katsoessaan niitä. »Se oli aika pitkä aika odottaa,
eikö totta?»
Neitonen nyökkäsi ja hävitti hitaasti kuviot.
»Nuo salaiset paperit olivat siis osoitetut isällenne?»
»Aivan niin.»
Neitonen ajatteli muutamia silmänräpäyksiä. Hän oli hyvin halukas
tietämään paperien sisällyksen; aivan yhtä utelias kuin tuo toinen
merimieskin oli ollut. Mutta kun on päässyt vissiin ikään, ei sovi
enää olla utelias — joka on hyvin ikävää! Se vie puolet elämän
miellyttäväisyydestä. Hänen teki niin äärettömästi mielensä tietää.
Sama salaperäisyys, joka ympäröi John Greytä Fetter Lanella, soi hänen
läheisyydessään Kensington Gardensissakin. Hän tunsi olevansa yhtä
utelias John Greyhin nähden kuin Mrs. Meakin ja Mrs. Morrel ja Mrs.
Rowse, ja pelkäsi samoin kuin nämäkin näyttävänsä sen.
Äkkiä hän jätti hiekassa raaputtelemisensa ja nosti päänsä katsellen
kaipaavasti lammikon yli.
»Ronald oli iloissaan saadessaan kuljettaa salaisia papereita», hän
sanoi miettivästi.
»Oliko?»
»Kyllä — hän lukee juuri Stevensonia — salaiset paperit kuuluvat juuri
hänen mieliharrastuksiinsa.» Johnin silmät välähtivät.
»Luuletteko hänen kertoneen toiselle pojalle?» hän kysyi.
»Oi ei — olen varma siitä, ettei hän kertonut.»
»Eikö sittenkään, vaikka hän oli antanut tuon toisen pojan leikkiä
Thomas Greyn osaa — ja rauhoittanut sillä lailla omaatuntoaan?»
»Ei — koska hän luovutti paperit teille. Olen vakuutettu, ettei hän
vilkaissutkaan niihin. Te olette ainoa, joka tiedätte salaisuuden.»
Johnin silmät välähtivät uudelleen. Hän näytti olevan todellakin
utelias tietämään.
»On kauheata olla tällaisen salaisuuden ainoa omistaja», lausui John
juhlallisesti.
Neitonen katsahti häneen vilkkaasti.
»Niin, jos se on sellaista, jota te ette saa kertoa», hän sanoi.
Siinä saattoi kuulla kysymyksen; vain viivähtävän kysyvän sävyn,
mutta kysymys oli siinä. Todellakin, ellei voinut kertoa sitä, niin
mitä pikemmin hän sai tietää sen, sitä parempi. Te voitte turmella
toisessa niinkin köyhän tunteen kuin uteliaisuuden, ja kun nainen tulee
ylpeäksi, hän ei tuhlaa teille sitä ollenkaan.
Jos John olisi säilyttänyt salaisuutensa hetkeäkään kauemmin, olisi
toinen epäilemättä vetäytynyt kuoreensa; mutta juuri samassa tuli
näköpiiriin pieni miehenkuva haalistuneessa, likaisessa univormussa,
lippalakissa, ja hänen hyppysissään oli kohtalokas kassalaatikko. Kaksi
tuolia, ja Johnilla oli vain yksi penny! Mitä voi tehdä tällaisessa
tilanteessa? Hän etsi avuttomana pääsytietä mielessään. Katsoipa
maahankin löytääkseen jonkun armeliaan ihmisen jättämän piletin —
hän teki aina edes tämän tuntemattomien köyhien hyväksi. Te ette voi
aavistaakaan, kuinka paljon Lontoossa on ihmisiä, joilla on vain yksi
penny taskussaan. Mutta hän katseli turhaan. Siellä ei ollut muuta kuin
päivänvarjon piirtämät kuviot hiekassa.
Hän ajatteli sanoa ostaneensa jo piletin ja hukanneensa sen. Tuollainen
pieni tuulenpuuska, joka tanssi jalavien alla, olisi kyllä todistanut
hänen kertomuksensa uskottavaisuutta; mutta tähän aikaan vuodesta oli
puistossa vain yksi maksunkerääjä, ja hän tietäisi kyllä. Hän arveli
ruveta etsimään ankarasti taskuistaan ja näyttelemään sellaisen miehen
epätoivoa, joka on pudottanut viimeisen kultarahansa. Ja vahtimestarin
laahustava olemus tuli lähemmäksi ja lähemmäksi. Mutta ah, hän tuli
niin ovelasti, ikäänkuin hänellä ei olisi ollut mitään tekemistä tuon
musertavan suorituksen kanssa, joka uhkasi tätä lopen köyhtynyttä,
romaania rakentavaa nuorta miestä.
John oli melkein tuon viimeksimainitun keinon puolella. Voihan kuka
hyvänsä kadottaa viimeisen kultarahansa. Mutta silloin hän tuli
valehdelleeksi sekä puhetoverilleen että piletinmyyjälle. Oliko se
kaunista? Piletinmyyjä tuijottaisi vain häneen järkkymättömästi
kivisellä silmällään — varsinkin kun hän oli kuullut tämän kertomuksen
niin monta kertaa ennen, eikä piletinmyyjä halua menettää saalistaan.
Sitten nainen maksaisi — ei, se ei olisi kaunista. Sitten —
»Minä aion maksaa näistä tuoleista», sanoi Pyhän Josefin neito.
»Oh, ei!» John sanoi kiivaasti. — »Miksi sen tekisitte?»
Eiköhän hän voinut nousta ylös ja sanoa istuutuneensa siihen aivan
sattumalta, hänellä ei ollut ollenkaan ollut aikomusta istua kauempaa?
»Kyllä minä maksan», sanoi neitonen. »Minä olen teille velkaa pennyn
Pyhän Josefin kynttilästä.»
Ah, siinä oli pelastustie! Näettehän, kun vain rukoilette kyllin
vakavasti, niin Pyhä Josef on velvollinen kuulemaan rukouksenne. Tämä
oli hänen vastauksensa Johnin hienotunteiseen tarjoukseen. Minä en
ensinkään epäile sitä. Eikä hänkään.