Piletinmyyjän kello kilahti, ohuet paperisuikaleet reväistiin
rullasta ja ne vaihtoivat omistajaa. Tämän päivää, ainakin niin
kauan kuin heitä halutti istua täällä, nämä tuolit kuuluivat heille;
vastaanväittämättömästi.
Tunnette epäilemättä ostaneenne jotakin, kun olette maksanut
sen viimeisellä pennyllänne. John nojautui tuolinsa selkänojaan
helpotuksesta huokaisten, kun piletinmyyjä käveli edelleen. Se oli
ollut hirveä hetki. Ette koskaan pääse vapautumaan tunteesta, että
tässä maailmassa voi olla enintään yksi ainoa ystävä, joka ei arvostele
teitä taskunne sisällyksen mukaan; ja kun tuttavuus on kestänyt vasta
muutamia hetkiä, niin vaikka olisikin kysymyksessä Pyhän Josefin neito,
on uhkapeliä tunnustaa olevansa yhden pennyn onnellinen omistaja.
Ihmettelettekö hänen helpotuksen huokaustaan? Ihmettelettekö, jos hän
sydämensä syvyydessä sattui lukemaan pienen kiitosrukouksen Pyhälle
Josefille? Vain pienen, äänettömän rukouksen — tuskin ajatellun — mutta
joka tapauksessa rukouksen. Samoin kuin tiedätte perhosen kätkeytyvän
koteloon. Nyt siinä näkyy vain liikkumaton toukka, joka ei tiedä
perhosensiipien hennosta liitelystä eikä loistosta — mutta jonakin
päivänä siitä kehkeytyy perhonen. Sillä tavoin Johnin huokaus suhtautui
rukoukseen.
Kulmiensa alta hän salaa vilkaisi toveriinsa. Tämä ei ajatellut
pennynrahoja, tämä! Kun olette saanut naisen uteliaaksi, ei penny
kykene tuomaan hänelle mielenrauhaa takaisin. Hän alkoi taas piirrellä
kuvioita päivänvarjon kärjellä. Miksi nainen voi niin paljon paremmin
ilmaista ajatuksensa elegantin kengän kärjellä tai päivänvalolla? Muu
ei juuri kelpaa. Anna hänelle puhe, ja hän punoo sillä itsensä solmuun
kuin villalankakerän — ja valittaa sitten, ettei häntä ymmärretä. Mutta
hienon kengän kärjellä — huomatkaa, sen täytyy olla hieno, muuten
on keksittävä jotakin muuta — hän voi ilmaista kokonaisen maailman
mielenliikutuksia.
Hän oli alkanut taas raapia hiekkaa. John tarkkasi hänen
itsetiedottomia mielenliikkeitään innokkaasti. Kuva toisensa jälkeen
syntyi ja sotkettiin taas. Ensin laiva, rakennettu ihmeellisemmin kuin
yksikään laiva ennen tai jälkeen sitä. Tietystikin »Albatross». Sitten
tuomiokirkon ääriviivat. Tätä John ei ymmärtänyt. Hänen olisi pitänyt
tietää, että taiteilijalla oli kerran ollut kuvakirja, jossa löytyi
Santa Maria della Saluten kuva — muuten tämän piirroksen tarkoitusta
oli mahdoton käsittää. Hän luuli sitä mehiläiskeoksi. Tietysti olette
arvanneet, että tämä johtui Venetsiasta. Sitten taiteilija alkoi
piirtää kirjaimia. Ensin syntyi G. Toinen oli R. Silloin hän luuli
tuntevansa Johnin katseen ja katsahti nopeasti ylös, mutta John
tuijotteli etäisyyteen kauas pyöreän lammikon taakse. On parempi, ettei
katso, kun naiset sattuvat ilmaisemaan tunteitansa tahdottomasti,
muuten he tulevat aroiksi. Mutta toiselta puolen teitä pidetään
tyhmyrinä, jollette näe. John katseli kaukaisuuteen. Mutta siitä
huolimatta neitonen hävitti kirjaimet. Nähdessään tämän John lopulta
armahti häntä.
»Kerronko minä teille noiden paperien salaisuuden?» hän sanoi hymyillen.
Ah, mikä kiitollisuus loisti hänen silmistään!
»Kertokaa», hän vastasi.
»Se on lyhyt kertomus.»
»Lyhyt kertomus? Kirjoitatteko te? Miksi ette ole kertonut sitä
ennemmin?»
»Mutta se on vain lyhyt kertomus», John virkahti, »jota ei kukaan
viitsi lukea».
»Eikö sitä julkaista?»
»Ei, — ei koskaan.»
»Miksi?»
»Kosk'eivät ihmiset pidä siitä.»
»Mistä te sen tiedätte?»
»Olen varma siitä. Minä tiedän mistä ne pitävät.»
»Lukekaa se minulle, ja minä sanon, pidänkö siitä.»
Lukea hänelle! Istua Kensington Gardensissa ja lukea ääneen omaa
kertomustansa Pyhän Josefin neidolle! John otti sen taskustaan
enemmittä puheitta ja luki sen paikan päällä.