Tällä tavoin kohtalo ja yhteensattumisen pitkä käsi yhtyvät leikkiin
jokaisen romaanin laadinnassa. Yhteensattumus järjestelee taitavasti.
Onko sillä nyt sitten paljon työtä sovittaessaan yhteen Sardiniakadun
kappelin ja Kensington Gardensin? Tuskin! Runoudessa ehkä ja
valtateitten varsilla, saattaa olla; mutta tämä ei ole runoutta. Tämä
on totta.
Romaani sitten, saadaksemme sille uuden määritelmän, on asianhaarojen
ketju, joka epämääräisestä kaaoksesta sitoo kaksi elävää olentoa
toisiinsa ja ohjaa ne määrättyyn loppupisteeseen. Loppuun, joka
riippuu ketjusta itsestään ja saattaa olla sydän, hiuskiharainen tahi
risti, tai tikari tai kruunu, — sitä ei voi koskaan tietää, ennenkuin
viimeinen rengas on taottu.
Kun John katsoi Pyhän Josefin neidon silmiin — siten hän oli nimittänyt
tuntematonta tuosta hetkestä lähtien — hän tunsi Kohtalon pistäneen
sormensa leikkiin. Hän sanoi minulle kerran jälkeenpäin:
»Kohtaat tässä maailmassa vain ihmisiä, jotka olet määrätty kohtaamaan.
Toivotteko tapaavanne heidät tai ette, on toinen seikka, eikä se
mitenkään voi lahjoa Sattuman kättä.»
Hän tosin yleisti, mutta se on vaippa, jonka varjossa mies puhuu
itsestään.
Olkoon kuinka hyvänsä, pitäköön tuo laki paikkansa tahi ei, he
kohtasivat toisensa. John näki hänen silmissään jälleentuntevan
välähdyksen; sitten hän nousi jaloilleen.
Tietoisuus siitä, että olette Kohtalon käsissä, antaa teille rohkeutta.
John marssi suoraan hänen luokseen ja nosti hattuaan.
»Nimeni on Grey», hän virkkoi, »John Grey. Olen vakuutettu siitä, että
Pyhä Josef on jo esitellyt meidät, mutta unohtanut sanoa teille, kuka
minä olen. Jos minä olen liian herkkäuskoinen, niin sanokaa vain, ja
minä ymmärrän täydellisesti.»
Niin — mitä tähän vastaisi? Te voitte sanoa miehelle, että hän on
julkea; mutta tuskin, kun hän tunkeilee tällä tavalla. Sitäpaitsi
hänellä oli Kohtalo takanaan, joka pani sanat hänen suuhunsa.
Nainen hymyili. Oli mahdotonta menetellä toisin.
»Luuletteko, että Pyhä Josef hyväksyttäisiin meidän seurapiiriimme?»
hän kysyi.
»Siitä ei ole epäilystäkään», John vastasi. »Pyhä Josef oli hyvin
siisti mies.»
He kääntyivät kuullessaan kapteenin huudon, kun »Albatross» laski
rantaan. Lasti purettiin viipymättä ja saatettiin riemuiten
omistajalleen.
»Tämä on rautalasti», sanoi John. »Sitten me luullakseni olemme nyt
Friscossa.»
»Mistä te sen tiedätte?»
»Kuulin annettavan purjehdusmääräyksen Lontoon satamassa kymmenen
minuuttia sitten.»
Nainen katsoi vuoroon veljeensä, vuoroin Johniin, salaten hymynsä. John
tarkkasi häntä. Hän harkitsi nähtävästi mielessään, mitä tekisi.
»Ronald», hän sanoi, sitten kun silmät olivat lopettaneet vaelluksensa
ja tulleet tulokseen, »tässä on ystäväni, — Mr. Grey».
Ronald tarjosi känsäistä kättään.
»Hyvää päivää, sir.»
Eikö tämä selvittänyt asioita? Pyhä Josef oli kestänyt koetuksen. Hän
oli sanonut — »tämä on ystäväni».
He löivät kättä tarmokkaasti. Se oli yleinen tapa niiden kesken, jotka
liikkuivat valtamerillä.
»Milloin aiot lähteä seuraavalle matkalle?» John kysyi.
»Niin pian kuin saamme hiekkalastin.»
»Ja minne matka tulee?⁸
»Lagoksen satamaan — Länsi-Afrikkaan.»
»Vaarallinen maa, eikö olekin? Kuumetta? Valkoisen miehen hauta, ja
kaikkea muuta sellaista?»
»Niin on määräys», Ronald lausahti järkkymättömästi, katsoen sisareensa
hyväksymistä varten.
»Etköhän sinä voisi toimittaa minun puolestani erästä salaista asiaa»,
John virkkoi. Hän pani pienen painon sanalle salainen. »Voisitko ottaa
viedäksesi yksityispapereita ja hiipiä saartoketjun läpi?»
Yksityispapereita! Salainen toimitus! Saartoketjun murtaminen! Uljas
laiva Albatross oli rakennettu juuri tuollaisia vaarallisia toimituksia
varten.
John otti lyhyen kertomuksen taskustaan.
»Hyvä — pyytäisin sinua ottamaan tämän mukaasi Venetsian satamaan.
Venetsian satamaan Adrianmeren rannalla, ja luovuttamaan sen
omakätisesti eräälle — Thomas Greylle. Jos voit pitää sen salaisena
etkä puhu sanaakaan kenellekään tehtävästäsi, niin ansaitset pienen
omaisuuden. Oletko halukas ryhtymään siihen, ja ottamaan osaa voittoon?»
»Teemme parhaamme, sir», Ronald vastasi.
Sitten vietiin salaiset paperit laivaan — uljas laiva Albatross
purjehti tiehensä.
Toinen merimies tuli juuri, kun hän oli nostanut purjeet.
»Mitä lastia sinulla on tällä kertaa?» hän kuiskasi.
Ronald käveli edelleen.
»En saa sanoa», hän vastasi jämerästi, ja sellainen salaperäisyyden
tunnustus jätti hänet alttiiksi kaikille hyökkäyksen vaaroille. Ehkäpä
tuo toinen merimies otettiinkin luottamukseen osalliseksi ja hän sai
sitten leikkiä Thomas Greytä lammikon toisella puolella. Vaikea tietää.
Ei voi olla koskaan varma, mitä saattaa tapahtua romanttisen seikkailun
maailmassa.
John seurasi heidän poistumistaan, jottei hänen intonsa saada puhutella
siskoa yksin olisi ollut liian silmiinpistävä. Sitten hän kääntyi,
ehdotti istuttavaksi jalavain alle, ja he kävelivät hiljaisuuden
vallitessa ruohikon poikki kahden pienen tuolin luokse, jotka olivat
aivan lähekkäin.
He istuutuivat, vieläkin äänettöminä, katsellen ihmisiä, jotka
kävelivät lammikon rannalla risteilevillä poluilla. Lapsenhoitajia
ja lapsia lukemattomat määrät, sillä Kensington Gardensissa kasvaa
lapsia kuin tulpaaneja. Aurinko tuo ne esille niinkuin tulpaanitkin,
ja puutarhurit istuttavat ne puiden alle. Joka toinen ohikulkija tänä
aurinkoisena huhtikuun päivänä oli puutarhuri oman tulpaaninsa tai
tulpaaniensa kanssa; muutamat punaisia, toiset valkoisia, jotkut vasta
nupussa, toiset jo täysinpuhjenneina. Niin, niin — Kensington Gardens
on ihmeellinen paikka edistämään kasvamista.
Mutta oli siellä muitakin kävelijöitä; olivat Darbyt ja Joanit,
Edwardit ja Angelinat.
Sitten siellä kulki kaksi juhlallista valkoista nunnaa,
korkeakantaisissa kengissä ja ristit riippuen vyötäisiltä.
Pyhän Josefin neito katsoi Johniin. John katsoi häneen.
Neito kohotti kysyvästi kulmakarvojaan.
»Protestantti?»
John nyökkäsi, hymyillen.
Tämä mursi hiljaisuuden. Sitten he juttelivat ensiksi Pyhästä Josefista.
»Rukoiletteko aina Pyhää Josefia?» John kysyi.
»Ei, — en aina — vain muutamia asioita. Minä pidän hänestä hirveän
paljon, mutta Pyhä Cecilia on minun pyhimykseni. Minä en pidä hänen
ulkomuodostaan, syystä tai toisesta. Minä tiedän kyllä, että hän on
äärettömän hyvä; mutta minä en pidä hänen parrastaan. Hänelle annetaan
aina ruskea parta, ja minä vihaan ruskeapartaista miestä.»
»Minä näin kerran harmaapartaisen Pyhän Josefin», John sanoi.
»Harmaa —! Mutta eihän hän ollut vanha.»
»Ei. Mutta tämä, jonka minä näin, oli harmaa. Se oli Ardmoressa,
pienessä irlantilaisessa kalastajakylässä. Voi, teidän pitäisi nähdä
Ardmore. Taivas tulee siellä lähemmäksi merta kuin missään tuntemassani
paikassa.»
»Mutta teidän piti kertoa Pyhästä Josefista?»
»Oh — Pyhä Josef! Kas, siellä oli eräs rouva, joka oli hyvin kiihkeä
raittiudenystävä. Hän perusti pieniä raittiuskahviloita kaikkialle
maaseudulle ja pani niiden seinille Cruikshankin kertomuksesta 'Pullo'
otettuja kuvia kehystettyinä. Saadakseen Kohtalottaret suopeiksi
Ardmoren kahvilalle hän päätti asettaa nurkkaan St. Daeclanin, tämän
seudun suojeluspyhimyksen kuvan. Niinpä hän lähetti Corkista hakemaan
Pyhän Daeclanin patsasta. Mutta mainittu pyhimys ei nyt yleensä ole
erikoisen laajalti tunnettu.»
»En ole koskaan kuullut hänestä», sanoi Pyhän Josefin neito.
»En minäkään, ennenkuin tulin Ardmoreen. No niin, yhtäkaikki, Corkissa
ei ollut patsasta. Mutta sieltä vastattiin: 'Eikö Pyhän Josefin kuva
kelpaisi yhtä hyvin?' No, hätätilassa niinkin. Aivan oikein, se tulikin
— Pyhä Josef ruskeine partoineen.»
»'Kunpa olisimme saaneet Pyhän Daeclanin!' he sanoivat kuvaa
katsellessaan. 'Mutta hänhän on liian nuori St. Daeclaniksi — St.
Daeclan oli vanha mies.'»
»Luullakseni heidän mieleensä ei juolahtanut, ettei St. Daeclan ollut
luultavasti syntynyt vanhana; mutta tällä tavoin he joka tapauksessa
haastelivat. He saivat Foleylta sekatavarakaupasta maalipurkin
ja maalasivat Pyhän Josefin ruskean parran harmaaksi, tehden sen
liikuttavalla hartaudella. Kultakirjaimet pestiin pois ja niiden
tilalle maalattiin Pyhän Daeelanin nimi.»
Pyhän Josefin neito hymyili.
»Oletteko sepittänyt tuon?» hän kysyi.
John pudisti päätään.
»No niin, kahvila avattiin ja kyläkirkon kuoro alkoi laulaa, ja kansa
läheltä ja kaukaa tuli katsomaan vihkimysjuhlallisuuksia. Heillä ei
tosin ollut mitään halua raittiuteen, mutta he rakastivat juhlamenoja.
He kasaantuivat pieneen halliin ja ällistelivät suut auki tuota väärää
kuvaa, joka kantoi St. Daeelanin nimeä. Ja vanhat mummot korottivat
kätensä ja sanoivat: 'Oi, totta totisesti, ylistetty olkoon Luoja! Hän
se on itse, ilmi elävänä, totisesti! Emme ole koskaan nähneet hänestä
parempaa kuvaa!'»
John kääntyi ja vilkaisi seuralaiseensa.
»Ja siellä se on vielä tänäkin päivänä», hän lisäsi, »parhaana
esimerkkinä vahvasta uskosta ja huonosta maalauksesta mitä koskaan olen
nähnyt».
»Sepä oli sievä pikku tarina», sanoi toinen; ja hän katsoi Johniin
silmin, joissa ihailu ja hämilläänolo taistelivat niin ihastuttavasti
keskenään, että ne molemmat oli pakko ottaa kohteliaisuudeksi.
»Tiedättekö, te hämmästytätte minua?» hän jatkoi.
»Minä näen sen», John sanoi.
»Näette?»
»Silmistänne!»
»Näettekö tosiaankin?»
»Kyllä. Te ihmettelitte juuri, kuinka minä saatoin olla rukoilemassa
Pyhää Josefia — luultavasti rahaa saadakseni — vanhassa sinisessä
sarkapuvussa, johon ei todellakaan oltu tuhlattu paljon rahaa, ja nyt
saatan istua täällä Kensington Gardensissa kertoilemassa teille — kuten
suvaitsitte juuri sanoa — sievää pikku tarinaa.»
»Aivan niin. Sitä minä juuri ihmettelin.»
»Ja minä», John virkkoi, »olen ihmetellyt juuri sitä samaa teistä».
Minne tämä keskustelu oli oikeastaan heitä viemässä? He olivat juuri
alkaneet polkea neitseellistä multaa, josta hedelmät syntyvät ja
kehkeytyvät. On ihmeellinen hetki, kun kaksi sielua koskettaa toisiaan.
Voitte tuntea kosketuksen selvästi kipinöivän sormenpäissänne.
Mitähän he olisivat nyt puhuneetkaan? Ehkä John olisi nyt saanut
kuulla, minkä vuoksi hän oli rukoillut Pyhää Josefia; mutta silloin
tuli Albatrossin kapteeni tuoden saamansa paperit.
»Oletteko te eräs Thomas Grey?» hän kysyi.
»Sama mies», vastasi John.
»Tässä on salaisia papereita, jotka minun on luovutettava teille
omakätisesti. Jos säilytätte salaisuuden voitte ansaita suuren
omaisuuden.»
John otti lyhyen kertomuksensa.
»Salaisuus tulee säilymään», hän sanoi.