Matka Suloisen Järjettömyyden Kaupunkiin on niin ankara asia, että
minua voidaan syyllä moittia, jos sattuu silloin tällöin tekemään
väärän käänteen. Löydämme äkkiä itsemme umpikujasta, ja meidän on
pakko palata samaa tietä. Meillä oli mitä rehellisin aikomus omistaa
edellinen luku Kensington Gardensille. Se alkoikin aivan kunniallisesti
niissä merkeissä. Kensington Gardens on romaanin kotipaikka. Mikä
voisikaan olla sen avonaisempaa? Mutta sitten sukeltaa jostakin esiin
katusoittaja, ja hänestä täytyy suoriutua ensin, ennenkuin voimme astua
askeltakaan eteenpäin.
Mutta nyt me voimme taas lähteä jatkamaan matkaamme tuohon kaukaiseen
kaupunkiin, joka uinuu Adrianmeren helmassa.
Jos asutte Fetter Lanella, tarvitsette seuraavat ohjeet. Kävelkää
suoraan Fetter Lanea Holborniin; kääntykää vasemmalle ensimmäisessä
kulmassa ja jatkakaa Oxford Streetiä ja Bayswateria pitkin, kunnes
saavutatte Victoria Gaten puiston aitauksen äärellä. Menette portista
sisään. — Tämä on matkan alku.
Juuri tämän suunnan otti John Grey mainittuna huhtikuun aamuna,
sellaisena vuonna, josta historia näyttää vaikenevan.
Tiedätte kai, että Lontoossa käytetään erästä matkustustapaa, joka ei
tosin ole aivan sopusoinnussa ankarimpien kunniallisuuskäsitteiden
kanssa, sillä se perustuu vääriin olettamuksiin. Ja jos nyt
nykyaikaisen romaanin sankari alentuisi käyttämään sitä apukeinona
matkalla Suloisen Järjettömyyden Kaupunkiin, niin hänelle täytyy
antaa anteeksi kahdesta syystä. Ensimmäinen syy on se, että hänellä
on vain penny taskussaan, ja se tarvitaan välttämättömästi istuinta
varten Kensington Gardensissa. Toiseksi tämä inhimillisin kaikista
puolusteluista, että kohtalon vainotessa mies eläköön nerollaan, niin
kauan kuin ottaa kurituksenkin vaaran kannettavakseen.
Tässä on siis se menetelmä, jonka John Grey keksi jonakin puutteen
innoittamana hetkenä. Ehkäpä sen ovat keksineet sadat muutkin
tarvitsevaiset ja kaduneläjät — sen laita olkoon kuinka hyvänsä — mutta
joka tapauksessa John Grey löysi omasta älystään tämän petollisen tavan
huokealla matkustamiseen — ehdottomasti huokein tapa minun tuntemistani.
Olette matkalla Holbornesta Victoria Gatelle — hyvä. Teidän on noustava
ensimmäiseen raitiovaunuun, jonka näette menevän aikomaanne suuntaan;
tarttukaa kaiteeseen ja nouskaa hitaasti katolle, vakuuttauduttuanne
ensin siitä, että konduktööri ei ole siellä. Jos olette tehnyt
sen taitavasti ja harkitun suunnitelman mukaisesti, niin vaunu on
ehtinyt taivaltaa jo yhden pysäkin ohi. Sitten kysytte kohteliaasti
konduktöörin huomatessanne, onko vaunu menossa sinne suuntaan, minne
ette itse varmastikaan aio. Keskustelu voi sujua esimerkiksi tähän
tapaan:
»Meneekö tämä Paddingtonin asemalle?»
»Ei, sir; me ajamme suoraan Shepherd's Bushiin.»
»Mutta minä luulin, että näillä vihreillä vaunuilla pääsee
Paddingtoniin?»
»Vihreät menevät kyllä, mutt'ei nämä.»
»Oh — tosiaankin — nyt minä muistan — niillä on keltainen raita —
teillä on punainen, eikö niin?»
»Aivan oikein.»
»Voi, olen pahoillani» — ja te alatte kömpiä hitaasti rappusia alas.
»Mutta me sivuutamme Edgware Roadin, ja sieltä voisitte ottaa ylimenon
Paddingtoniin.»
Pari silmänräpäystä seisotte rapulla ja koetatte selittää hänelle
tehottomasti — tai tehokkaasti, samantekevää, kunhan vain saatte ajan
kulumaan miksi pidätte parempana suoraan määräpaikkaanne menevän
vaunun. Sitten olettekin saapunut jo seuraavalle pysäkille ja siinä
astutte alas. Tämän toistatte niin usein kuin tarvitaan, ja lopuksi
huomaatte matkan suoritetuksi, ja penny on vielä jäljellä tuolia varten
Kensington Gardensissa. Menetelmä täytyy jättää omantuntonne asiaksi.
Mutta vaikka kieltäytyisittekin itse sitä käyttämästä, niin olette
saanut kuitenkin ilon tuomita sellaisia, jotka siihen turvautuvat,
niin että paljastuksesta on kuitenkin ollut jotakin hyötyä. Omasta
puolestani, sitten kun John Grey kertoi sen minulle, olen tehnyt
kumpaakin — tuntenut pelkkää iloa tuomitessani noita syntisiä ja
käyttänyt sitä useasti tilanteessa, jolloin taskussa on ollut yksi
penny tuolin vuokraamiseksi Kensington Gardensissa.
Tätä kulkuneuvoa käyttäen John Grey siis saapui Kensington Gardensiin
perjantaiaamuna — tuona perjantaiaamuna, joka tuli olemaan niin
käänteentekevä tämän kertomuksen kehitykselle.
Kuukauden alku oli ollut liian kylmä, jotta olisi voinut aloittaa
teentarjoilua isojen sienimäisten päivänvalojen alla. Niin
vaatimattomalla summalla kuin yhdellä shillingillä siellä saa
iltapäiväteen, josta koko joukko varpusia ja kyyhkysiä syö samalla
itsensä kylläisiksi. Mutta tänä päivänä olisi kaupan saattanut aloittaa
suurella menestyksellä. Joka tuulen leyhkässä oli lämmin keväinen
tuntu, se liiti tanssiellen pitkin puiston polkuja. Tulipunaiset
tulpaanit nyökyttelivät sille, pääsiäisliljat keimailivat, kumartelivat
ja huojuivat, saaden tartunnan tanssivan kevättuulen askelista. Kun
kevät tulee iloisesti meidän maahamme, ei maailmassa ole paikkaa sen
vertaista. Browninginkin täytyi kirjoittaa itse Suloisen Järjettömyyden
Kaupungin sydämessä —
»Oi, jos koton' oisin,
on siellä huhtikuu!»
Matka Fetter Lanelta Kensington Gardensin kukkakentille on huikea. Ah,
teillä ei ole aavistustakaan, mitkä maanosat ovat näitten kukkatarhojen
ja Fetter Lanen välillä! Matkaa on mahdollisesti kolme mailia — mutta
samoinkuin iäisyyteen nähden ei ole aikaa, samoin avaruutta ei voi
mitata välimatkoilla. On olemassa vain eroavaisuus — ja kärsimys. Ne
mittaavat kaiken.
John meni ensin katsomaan kukkasistutuksia, nauttimaan noiden
ihmeellisten kasvien väreistä ja tuoksusta, jotka kohoavat aarteineen
mustan mullan salaperäisestä povesta. Jos käsittelee turvetta, se
likaa kädet — missä siinä piilee voima, joka antaa tulpaaneille sen
heleän punan? Onko persialainen runoilija arvannut salaisuuden? Onko se
haudatun Caesarin verta? Sitä voi sanoa mysteeriksi — kaikki maailman
suuret asiat ovat mysteerejä. Mistä sitten tulpaani saaneekaan värinsä,
niin joka tapauksessa sitä on lämmittävää tarkastella ja ajatella
tultuaan nokisten, tympeitten tiilitalojen taikapiiristä Fetter Lanelta.
John seisoi keskellä kukkasarkoja, ja hänen silmänsä juopuivat
värien yltäkylläisyydestä. Siellä oli punaisia tulpaaneja, keltaisia
tulpaaneja, sinipunaisia, ruskeanpunaisia. Pieni kyttyräselkä oli
jo siellä myös niitä maalaamassa, kumartuneena melkein kiinni
taulunjalustaan, kiinnittäen enemmän värejä sydämeensä kuin ehkä
koskaan oli onnistunut kiinnittämään kankaalleen.
Hän tuli aina, tuo pieni kyttyräselkä, joka vuosi ja joka vuodenaika;
ja kevät ja kesä, syksy ja talvi näki hänet maalaamassa Kensington
Gardensissa; ja keväät ja kesät, syksyt ja talvet tulevat vielä
näkemään hänet maalaamassa rakastamaansa puistoa. Ja eräänä päivänä
puisto odottaa häntä turhaan. Hän ei saavu enää koskaan. Musta multa
ottaa hänet samoinkuin tulpaanin siemenen, ja ehkäpä hänen silmistään,
jotka ovat juoneet niin kauan kukkien väriloistoa, jokin tulpaani saa
kerran punaisen värinsä.
Ei suinkaan tällaisessa väitteessä ole herjausta? Meidän kaikkien
on kuoltava. Jos pieni kyttyräselkä sattuu lukemaan tämän, hän
ei varmaankaan vaadi minulta vahingonkorvausta, ellei hän kuulu
helluntailiikkeeseen tai muuhun lahkoon, joka koettaa uhmata Ajan
hävitystä. Ja kuinka hän voisikaan? Onhan hän nähnyt tulpaanien
kuihtuvan.
Kukkasaralta John suuntasi kulkunsa lammikolle. Laivat olivat
purjehtimassa. Karaistuneet merimiehet pitkät ruokovavat käsissään
laskivat vesille aluksensa suoraan päin raikasta tuulta. Hei, noita
uljaita laivoja ja reippaita sinisilmäisiä miehenalkuja, jotka
seurasivat jännittyneinä Daisyn tai Kesäheilan palaamista aavan ulapan
toiselta puolen — tai minkälaisia hullunkurisia nimiä noilla laivoilla
mahtoikaan olla!
John otti tuolin tarkkaillakseen heitä. Pari harmaata purjehtijaa
miehiä, joilla oli laaja kokemus laivoihin ja syvän veden
purjehtimiseen nähden — sivuutti hänet alukset kainalossa.
»Minä purjehdin Friscoon viidessä minuutissa», sanoi toinen — »vien
Friscoon rautalastin».
»Mitä rautaa sinä käytät?» kysäisi toinen sellaisen lastin vaatimalla
juhlallisuudella.
»Sisareni antoi minulle muutamia tukkaneuloja», kuului tuima vastaus.
Siinä on teille romaania! Matkalla Friscoon rautalastin kera!
Ajatelkaapas, mikä uhkarohkeus, mitkä vaarat, mikä suunnaton omaisuus
kyseessä! Hänen sisarensa tukkaneulat! Mikä maailma, mikä Suloisen
Järjettömyyden Kaupunki, kun vain omaa tuollaisen uskon!
John levitti polvilleen lyhyen kertomuksensa, luki siitä muutamia
rivejä, sitten sulki sen inhoten. Mitä hyötyä oli kertomusten
kirjoittamisesta, kun tuollaiset seikkailut olivat liikkeellä? Ehkäpä
pieni kyttyräselkäkin tunsi sen. Mitä hyötyä oli sileän kankaan
töhrimisestä punavärillä, kun Jumala on maalannut punaiset tulpaaninsa
ruskeaan maankamaraan? John nosti päänsä ja kysyi taivaalta. Miks'ei
hän ollut saanut sisarta, joka olisi uskonut tukkaneulansa hänen
haltuunsa, niin että hän olisi saattanut liittyä elämän ankaraan
hyörinään, viemään rautalasteja kaukaisiin maihin?
Hän istui laiskasti tarkaten hienon laivan lähtöä Friscoon. Sysäys
ruokovavalla ja se oli matkalla — aaltojen keinuteltavana. Keväinen
tuulenpuuska täytti purjeet — mahdollisesti tulpaanien tuoksulla
— ja kiihdytti sen matkaa, sillä aikaa kuin huolestunut isäntä,
varjostaen silmiä käsillään, seurasi sitä, kun se sukelsi mahdollisten
yhteentörmäyksien saavuttamattomiin.
Missähän se laskisi rantaan? Matka kesti täsmälleen viisi minuuttia,
ja viime hetkessä pasaatituuli otti sen valtoihinsa — tällaista laivaa
ja lastia täytyy tietysti pasaatituulen kuljettaa — ja toi sen suoraan
siihen rantaan, missä John istui.
Kapteeni riensi pitkin rantaäyrästä korjaamaan sitä, ja jalavien alta
nousi nuori tyttö kävellen häntä kohti.
»Luuletko, että ne ovat kaikki tallessa?» hän kysyi. Kapteeni katsoi
ylös tuntien miehekästä ylpeyttä. »'Albatross' ei ole vielä koskaan
heittänyt lastiaan laidan yli», hän sanoi kirkkaalla äänellä.
Tämä oli siis hänen sisarensa. Tuosta ihmeellisestä tukasta oli siis
uljaan »Albatrossin» lasti peräisin. Tyttö käänsi päänsä syrjään
salatakseen huvitetun hymyilynsä. Hän katsoi Johniin päin. Heidän
silmänsä sattuivat yhteen.
Hän oli turkisvaippainen nainen, joka oli rukoillut Pyhää Josefia
Sardiniakadun kappelissa.