Kensington Gardens on romaanin oikea kotipaikka. Moni todellinen,
moni tarumainen henkilö on löytänyt sen sieltä. Sen löytää sieltä
aina, niin kauan kuin tämä suuri Lontoon kaupunki pysyy samana
miljoonien ihmis-mehiläisten pesänä, jotka parveilevat ovesta sisään,
toisesta ulos, parveillen tai työtä tehden, laiskoina tai ahertaen,
itsetiedottomasti totellen lakia, jota ei kukaan ymmärrä.
Kensington Gardens on kaikista Lontoon puistoista edellämainitussa
suhteessa ensimmäinen. Te voitte nähdä siellä romaaneja, jotka
alkoivat puistopenkin molemmista päistä ja tästä edistyen.
Romaanin kaikissa lukemattomissa asteissaan, joita on äärettömän
paljon enemmän kuin miehen seitsemän ikäkautta; sillä romaani on
ihmeellisempi kuin itse elämä. Se esiintyy tuhansin muunnelmin,
kujeilee tuhansin kepposin ymmärryksen kanssa. Elämä on todellinen,
meille sanotaan, — elämä on vakavaa; mutta romaani sisältää kaiken
oleellisen epätodellisuuden; se on kaikki, mikä on ja mikä ei ole,
kaikki, mikä on ollut ja tulee olemaan. Ja te löydätte eräitä sen
voimakkaimpia ilmauksia noitten mahtavien jalavien alta, pieniltä
epämukavilta pennyn istuimilta Kensington Gardensista. — Kun Fetter
Lanen huoneet kävivät sietämättömiksi, John Greylla oli tapana lähteä
puistoon, istuutua pyöreän lammikon rannalle, jossa mahtavat laivat
suorittivat vaarallisia matkojaan, tahi isojen puitten alle tuon pikku
talon läheisyyteen, joka kohoaa niin kauniisti sitä ympäröivästä
kukkasmerestä.
Kuka asuu tuossa pienessä talossa? Tietysti jokainen sen tietää —
niinkö, jokainen? Tunnustan nöyrästi, minä en tiedä. Mutta koko
muu maailma tietää, ja mitäpä hyvää on oikeastaan mielikuvitusten
lentelystä, kun lähin poliisi voisi antaa herttaisesti mainitun tiedon.
Mutta jos mielikuvituksenne yleensä lentelee, niin ajatelkaapa,
miten somia kertomuksia voisittakaan kertoa itsellenne tuon pienen
talon salaperäisestä omistajasta Kensington Gardensissa! Minä en
ole tullut kysyneeksi poliisilta, niin että minulla on täysi vapaus
tehdä mitä tahdon. Se on varmasti paras tapa tässä maailmassa; paljon
mielenkiintoisempi kuin tietäminen. Tietäminen, lopultakin, on... vain
tosiasioitten luettelemista, jotka eivät mahdollisesti ensi vuonna
olekaan enää tosiasioita. Tosiasiat kuolevat. Mutta kun kuvittelette,
luotte jotakin, joka voi jäädä elämään ikuisiksi ajoiksi.
Eräänä perjantaina, noin kolme viikkoa Sardiniakadun kappelissa
sattuneen turhanpäiväisen tapahtuman jälkeen, nuo huoneet Fetter
Lanella, N:o 39, tulivat sietämättömiksi. Ne muuttuivat peloittavan
pieniksi, seinät kutistuivat kokoon ja liikkumatila katosi kokonaan.
Kadulta kuuluvat äänetkin kuuluivat tarkoituksettomilta. Ne olivat niin
äänekkäitä ja kolisevia, että hukkuivat toisiinsa.
Perjantaisin tuli sitäpaitsi klarinetinsoittaja. Se oli hänen
päivänsä, eikä mikään voinut muuttaa sitä. — Tänä erikoisena aamuna
klarinetinsoittaja tuntui aivan sietämättömältä.
Melkein joka viikossa on päivä, jolloin esineet, joita on tottunut
aina näkemään, äänet, jotka on kuunnellut kuulematta, maisemat, joita
on katsonut näkemättä, tulevat yhtäkkiä selviksi ja viiltäviksi.
Silloin kuulemme nämä äänet kaksi kertaa suurempina kuin pitäisikään,
näemme esineet eloisammin kuin on aihetta. Silloin tulee juuri sana
»sietämätön» aivan merkityksensä ylikuormittamana. Ja juuri sellainen
päivä oli tämä perjantai huhtikuun keskivaiheilla — samantekevää kuinka
monta vuotta sitten.
John oli ollut työssä, kirjoittanut lyhyen kertomuksen — kertomuksen,
jota ei tahtonut helpolla saada kokoon. Se oli melkein lopussa,
huone oli tullut pienemmäksi ja pienemmäksi, äänet kadulta yhä
itsepintaisemmiksi. Posetiivi oli juuri lähtenyt edelleen, jättäen
katuliikenteeseen hiljaisuuden, joka oli ainakin yhtä sietämätön kuin
soittokoneen vavahteleva ulvonta; ja silloin klarinetinsoittaja rupesi
puhaltamaan —
»Oi, Charlie on mun armaan',
mun armaan', mun armaan» —
»Charlie on mun armaan',
tuo nuorin urhokas.»
Tämä oli yksi hänen tuntemistaan neljästä melodiasta. Loput ovat helpot
arvata. Hän soitti ne aina läpi, toisen toisensa jälkeen, aina samassa
järjestyksessä — »Charlie on mun armaan'», »Arethusa», »Salli on mulle
kallis», »Hei tyttöset, pojat, tulkaa». Hän oli viisukauppias. Hän oli
viisukauppiaan näköinenkin — mutta hän soitti viisunsa klarinetilla.
John Leech on piirtänyt hänet jo kauan sitten »Punchin» sivuille —
avarat housut, alhaalta poimuissa, kauhtunut musta takki, jota ei
ainakaan oltu leikattu niitä olkapäitä vasten, joilla se nyt sattui
roikkumaan, jokainen vaatekappale kotoisin yleisestä armeliaisuudesta
luovutettu tosin vasta rappion viimeisellä asteella.
»Oi, Charlie on mun armaan',
mun armaan', mun armaan' —».
Hän sai siihen mahtumaan jonkinlaisen odottamattoman mollisävyn; se
olisi saattanut olla valitusvirttä. Aivan kuin hän olisi laulanut sen.
Nämä katusoittajat ovat surullisia luontokappaleita; heidän elämänsä on
kovaa, kurjaa, ja se painaa leiman heidän musiikkiinsa.
Onneton olio, joka soittelee katukäytävällä kohisevassa sateessa, voi
saada iloisimpaankin sävelmään sopimaan karmivan epätoivoisen sävyn.
Taide on useimmiten yksilöllisyyden sisin huuto.
Klarinetinsoiton alkaessa John löi kirjansa kiinni, nousi tuoliltaan ja
meni ikkunaan. Ikkunat olivat puhdistuksen tarpeessa. Neljän ikkunan
pesu maksaa vain yhden shillingin — usein on vaikeata löytää sen tekijä
— vielä useammin on vaikeata löytää mainittua shillingiä.
Joku heitti ikkunasta pennyn kadulle. Musiikki lakkasi äkkiä. Soittaja
sai vierivän lantin kiinni aivan viemärin reunalta ja seisoi sitten
suorana näyttäen punaiset ja kiitolliset kasvonsa.
Hän nuolaisi huuliaan, pisti pennyn taskuunsa ja alkoi taas. Tämä penny
oli ansainnut työtä vielä ainakin toiset viisi minuuttia. Aurinko
paistoi alas kadulle. John otti hattunsa ja lähti rappuja alas.
Maailmassa ei ollut, enää muuta paikkaa kuin Kensington Gardens.
Ulkona hän sivuutti soittajan, kun tämä pudisti pois kosteuden
suukappaleesta. Eipä ihme, että klarinetin puhaltaminen on niin
janoista ammattia. John ei ollut oikealla tuulella voidakseen panna
arvoa tälle tarpeelliselle soittokoneen puhdistukselle. Tällä hetkellä
kaikki katusoittajat olivat tarpeettomia ja heidän tapansa inhoittavia.
Hän pysähtyi.
»Ettekö tunne muita lauluja kuin nämä, jotka soitatte joka perjantai?»
hän kysyi.
»En, sir.» Ääni oli nöyrä ja yhtä surullinen kuin soittokin.
»Hyvä — mutta ettekö usko, että me kaikki väsymme niihin vähitellen?»
»Olen ajatellut sitä useinkin. Monesti olen ajatellut, sir. Mutta tehän
kuulette ne vain perjantaisin.»
»Tarkoitatteko, että te itse kuulette ne joka viikon päivä?»
»Sitä minä juuri tarkoitan, sir.»
Asioita voidaan katsella aina kahdelta näkökannalta. Sen voitte oppia
missä hyvänsä aina uudestaan, kadulla kuljeskellessanne yhtä hyvin kuin
muuallakin. Mies, joka törmää teihin katukäytävällä, on menossa omaan
suuntaansa samoin kuin te omaanne, eikä ole niinkään helppo päätellä,
törmäsittekö te häneen vai hän teihin. Joka tapauksessa voitte olla
varma, että hänellä on oma mielipiteensä tapauksesta.
John hymyili.
»Ja tekin olette jo kyllästynyt niihin — vai?»
Katusoittaja kiersi huolellisesti suukappaleen kiinni koneeseensa, joka
soitteli noita kultaisia sävelmiä.
»No hyvä — jos suvaitsette, sir, olen jo oikeastaan sivuuttanut tämän
asteen. Ne ovat näihin aikoihin jo veressä, niin sanoakseni. Ne soivat
aina. Nukkuessani kuulen soittokuntien soittavan niitä kadulla. Ne
jatkuvat itsestään, — ja välistä on aivan järkyttävää kuulla, millä
_tavoin_ ne soittavat niitä. Voisitte oikeastaan sanoa, että minä en
ansaitse rahoja, joita ihmiset antavat, soittamalla tällä klarinetilla.
Mutta se, että minä soittelen niitä aina päässäni, — se on ammatti,
josta minulle maksetaan.»
John katsoi häneen. Miehellä oli elämänkatsomus. Hän osasi nähdä
sisäisemmän puolen asiasta, ja sen osaavat hyvin harvat. Johnin
alkuperäinen aikomus hänen tullessaan kadulle, nim. sanoa miestä
kiusanhengeksi, katosi hänen mielestään. Hän tunnusteli taskujaan.
Siellä oli yksi kuudenpennyn raha. Sormieltuaan sitä hetken hän tarjosi
sen.
»Ostakaa itsellenne jokin uusi laulu», hän sanoi, »ja antakaa sen soida
ensi perjantaina. Se ajaa entiset ulos.»
Mies otti sen, katsoi häneen, mutta ei sanonut sanaakaan kiitokseksi.
Sanat vain turmelevat lahjan. John käveli pois tuntien arvonantoa.
Kadun päässä hän muisti, ettei hänelle ollut jäänyt yhtään pennyä
tuolia varten Kensington Gardensissa. Mitä tehdä? Hän käveli saman
matkan takaisin. Katusoittaja veteli parhaillaan »Arethusan» viimeistä
säettä.
Lopetettuaan hän katsahti taakseen.
John sammalteli. Hänen mieleensä välähti, että hän kerjäsi nyt
ensimmäisen kerran elämässään, ja totesi, että kutsumuksena se mahtaa
olla aika työlästä harjoittaa.
»Voisittekohan antaa minulle pennyn takaisin siitä kuudenpennyn
rahasta?» hän kysyi; ja saadakseen sen kuulumaan vähän paremmalta, hän
lisäsi: »minulta on myös aivan lopussa».
Mies kaivoi viivyttelemättä esiin rahan.
»Ottakaa se vain kokonaan takaisin, sir», hän virkkoi nopeasti. »Se on
teille enemmän tarpeen kuin minulle.»
John pudisti päätänsä.
»Antakaa minulle penny, jonka saitte kiinni katuojan reunalta.»