John Grey ei ole oikeastaan sopiva nimi sankarille; ei ole sellainen
nimi, jonka valitsisitte vapaasta tahdostanne, jos keijukaissadun
kertominen olisi luovutettu käsiinne ilman ehtoja. Varmasti ottaisitte
silloin nimen sellaisen kuin Raoul tai Rudolf — ainakin sellaisen
nimen, joka jo itsestään helähtää kieleltä päästessään. Tosin sanotaan,
että ruusu tuoksuisi yhtä suloiselta, vaikk'ei sen nimi olisikaan
ruusu. Mutta eikö helkkarissa! — minä en usko sitä — ajatelkaapa,
kuinka paljon mielihyvänne väljähtyisi, jos teidän pitäisi sanoa sitä
turnipsiksi!
Mutta minun mielihyväni ei väljähdy, eikä tasapainoni horju, vaikka
nimitänkin sankariani — John Greyksi. Mutta minulla onkin siihen
pätevät syyni: minulla ei ole muuta mahdollisuutta. John Grey oli
todellinen henkilö. Hän eli. Hän asui tuon pienen, myöskin todellisen
vihanneskaupan yläpuolella Fetter Lanella, ja vaikka kadulta johti ovi
myös suoraan rappukäytävään, hän kuitenkin usein kulki puodin läpi
saadakseen vetää sisäänsä terveellistä maaemon tuoksua, nähdäkseen
rusoposkiset omenat ja saadakseen tuntea kaipuun maalle — ja myöskin
vaihtaakseen muutamia ystävällisiä sanoja hyväntahtoisen rouvan kanssa.
Muille talon asukkaille, myöskin Mrs. Meakinille, hän oli arvoitus. He
eivät voineet käsittää, miksi hän oikeastaan asui täällä. Vaimo, joka
siisti hänen huoneensa, oli myös kovin vaitelias. Tämä tuli aamuisin,
herätti hänet kello yhdeksän, keitti kahvin, puuhaili tomuharjoineen
työhuoneessa, kunnes hän oli pukeutunut, sitten sai ajan kulumaan
yhteentoista makuhuoneen siistimisessä, — siinä kaikki.
Alempien luokkien keskuudessa tapaa vaiteliaisuutta, joka on yhdistelmä
tosiasioiden tuntemattomuudesta ja äärimmäisestä mielikuvituksen
köyhyydestä. Mrs. Rowsen vaiteliaisuus oli juuri tätä lajia. Hän ei
tietänyt mitään; hän ei keksinyt mitään; niinpä hän ei sanonut mitään.
He kiduttivat häntä turhaan kysymyksillään. Hän sai paljon kirjeitä,
selitti Mrs. Rowse, muutamat niistä hyvin isoja. Siihen hänen tietonsa
loppuivat. Kuka oli John Grey? Mikä hän oli? Hän pukeutui hyvin —
ei aina, mutta vaatteet olivat joka tapauksessa olemassa, jos häntä
huvitti käyttää niitä. Noin kolmasti viikossa, väliin tiheämmin, väliin
harvemmin, hän pukeutui hännystakkiin, otti silkkihattunsa, ja Mrs.
Meakin sai nähdä hänen kävelevän katua alaspäin puotinsa ohitse. Jos
meni ovelle saakka katsomaan, jonka rouva tavallisesti tekikin, oli
kymmenen mahdollisuutta yhtä vastaan, että Mr. Grey pysähdyttäisi
ohiajavan ajurin ja nousisi siihen. Sävyisä rouva seurasi katseillaan
ajoneuvoja kulmaan saakka ja palasi sitten nojattomaan tuoliinsa
puhjeten lausumaan:
»Jaa—a, totisesti — hän on arvoitus, niinkuin onkin — ei ole hyvä
sanoa, miksi hän oikeastaan kulkee valepuvussa» — jolla hän siirsi
itsensä ja satunnaisen kuuntelijan kosketuksiin niin salaisen ja
monimutkaisen vyyhden kanssa, että koko Scotland Yardin taito tuntui
tarvittavan sen selvittämiseksi.
Sitten, lopuksi, hänen asumansa huoneet kalustuksineen, koristeluineen
lisäsivät tätä salaperäisyyden jännitystä. Mrs. Meakin, Mrs. Brown,
teatterin vahtimestarin rouva toisesta kerroksesta, Mrs. Morell,
valajan vaimo kolmannesta, he olivat kaikki nähneet ne, ällistelleet
sarjaa messinkisiä kyntilänjalkoja, ristiinnaulitunkuvia, kuparisia
suitsutusastioita, oikeita tauluja seinillä — huomatkaa, maalauksia,
ei painokuvia! isoja kirjapinoja, vanhojen lasiesineiden kokoelmaa
uuninreunustalla, kiinalaisia kuppeja pianon päällä mattoa — oikeata
samettimattoa — vanhaa juhlallista tammikalustoa, jonka messinkiosat
täytyi kiilloittaa yhtä kirkkaiksi kuin kynttilänjalatkin, kertoi Mrs.
Rowse. He olivat nähneet kaiken tämän ja ihmetelleet, ihmetelleet,
miksi herrasmies, joka saattoi kalustaa huoneensa tällä tavoin, tyytyi
asumaan vihanneskaupan yläpuolella Fetter Lanella, huoneissa, joiden
vuokra ei voinut nousta enempää kuin kolmeenkymmeneen puntaan vuodessa.
Ja vielä herrasmies, joka saattoi pukeutua iltapukuun ainakin kolme
kertaa viikossa — ei vuokrattuun hännystakkiin, jos sallitte sanoa,
vaan aivan omaan.
Heille se jäi arvoitukseksi; mutta teille, jotka luette tätä, siinä ei
varmaankaan ole mitään salaperäistä.
John Grey oli kirjailija, sanomalehtimies, kynänkäyttelijä, ammatti,
joka asettaa teille enemmän vaatimuksia, kuin mitä palkkioon nähden
voisi oikeastaan vaatia. Kirjallisuudella yksin ei ansaitse elatustaan,
jos teillä on kunnianhimoa ja pidätte sitä kunniassa. Muutamilla on
kyllä kunnianhimoa, mutta heidän kunnioittamisensa on niin vähäinen
verrattuna heidän palkkiontavoitteluunsa, että se esiintyy vain
puheessa. Ne ovat niitä ihmisiä, jotka tuntevat läpikotaisin »Taide»
-sanan merkityksen, ja voivat keskustella siitä kirjain kirjaimelta,
alkaen isosta.
Mutta omata kunnianhimoa ja elää sille, se on mahdollista vain
äärimmäiselle idealistille — miehelle, joka näkee vain Jumalan
kaikkialla, ja jota maailma ei ole vielä oppinut ruokkimaan tai on jo
unhottanut sen. Sillä tavoin viisaat miehet rakentavat kirkkoja, joissa
hullut rukoilevat — tämän maailman viisas mies on se, joka rikastuu.
Tämä on John Grey-mysteerin selvitys. Hän oli idealisti — erittäin
sopiva henkilö asumaan Suloisen Järjettömyyden Kaupungissa, jossa
maailman harvinaisimmat asiat eivät maksa mitään ja arkipäiväisimmät
tarpeet ovat kalliita. Esimerkiksi huoneiston n:o 39 vuokra oli
suuri rasitus hänen kukkarolleen. Hänen oli vaikea luopua noista
kolmestakymmenestä punnasta vuosittain. Hänen oli vaikea maksaa
aterioista, jotka nälkä käski väliin tilaamaan. Mutta kun hän osti
jonkin pienen kupariesineen — esim. tuon kupariukon uuninreunustalla
— vanhan veitikan, josta ei ollut hyötyä kenellekään koko maailmassa,
seisoskeli siinä vaan tylsänä, niin hinta ei merkinnyt kerrassaan
mitään verrattuna olemassaolon joutaviin tarpeisiin.
Mutta älkää luulko, että Fetter Lane ja sen ympäristöt muodostavat
Suloisen Järjettömyyden Kaupungin tornit, katot ja kirkot. Ei
sinnepäinkään. Kaukana idässä, Adrianmeren rannalla tämä ihmeellinen
kaupunki sijaitsee. Ja me tulemme vielä sinne — me joudumme sinne
liiankin pian.