Kaksi tai kolme vuotta sitten Fetter Lanella oi todellakin oikea
vihanneskauppiaan puoti. Kadunpuoleista ikkunaa oli siirretty, jotta
hedelmien ja kasviksien näyttely, joka sulki täydellisesti näköalan
puodin sisustaan, tulisi paremmin esiin. Appelsiinit, banaanit,
perunat, taatelit — kaikki veljeilivät siinä samassa kunnossa, missä
olivat saapuneet Lontoon satamaan jonkin hyvän laivan painolastina.
Porkkanat ja kukkakaalit, molemmat pienissä erikoisosastoissaan,
oli paiskattu vierekkäin asteittain laskeutuville hyllyille kuin
väriläiskät, jotka maalari jättää huolimattomasti paletilleen.
Iltaisin paloi tuulessa juuri siinä ulkopuolella kaasulyhty,
syventäen vielä vastakohtia, rinnastaen appelsiinit ja mullanväriset
perunat, kirkkaankeltaiset banaalit ja siniset pilkahdukset vihreissä
kaalinpäissä. Voi, niitä sinisiä pilkahduksia vihreissä kaalinkuvuissa!
Se oli enemmän vaikutelma kuin todellinen väri! Kuinka maalari
olisikaan ihastunut siihen!
Nämä vihanneskauppiaitten puodit ja myymäläpöydät ovat todellakin
maalauksellisia; ja niin paljon tuoksuvampia sitten kuin muut kaupat,
lukuunottamatta tietysti rohdoskauppaa.
Verrattuna muihin liikkeisiin, kalamyymälöihin ja lihakauppoihin
ja välttämättömään sekatavarakauppaan, josta ihmiset ostavat
kaiken tällaisessa kaupunginosassa, tämä vihanneskauppiaan puoti
oli tervetullut keidas hämäräperäisen ympäristön ja epämääräisten
hajujen erämaahan. Sen tarjoamat väri-ilot: appelsiinien loistava
liekki-pyramidi, omenien rusottavat posket, banaanikimppujen uhkea
keltaisuus, ja niille lempeän vihreänä taustana kaalit ja muut
vihannekset, mitä vuodenaika sattui tarjoamaan — tämä kaikki sai
aikaan, että pieni vihanneskauppiaan puoti Petter Lanen varrella
oli ainoa pelastava pykälä muuten sangen synkässä ympäristössä.
Se ilahdutti teitä ohikulkiessanne. Te tunsitte olevanne sille
kiitollinen. Appelsiinit näyttivät puhtailta ja tuoreilta. Ne
välkkyivät kaasulyhdyn valossa. Siihen niillä olikin täysi syy, Mrs.
Meakin kiilloitti ne esiliinallaan joka aamu, rakentaessaan tuota
vaarallista pyramidia. Hieroipa hän omenatkin, kunnes niiden kasvot
paistoivat kuin lasten, jotka ovat juuri valmiit lähtemään kouluun.
Katsellessanne niitä johtui mieleenne maaseutu, hedelmätarhat, joissa
ne olivat kypsyneet, ja Fetter Lane käheine kaupustelijoineen ja
kirkuvine lapsineen häipyi hetkeksi mielestänne. Tällaisia vaikutelmia
ette varmastikaan saa katsellessanne liha- tai kalakauppiaan ikkunaa.
Kinkku, jolla pari kolme kärpästä astelee laiskasti, makkaroita
pannussa, kiehumassa sihisten omassa rasvassaan — se ei tuo mieleen
mitään korkeampaa aistimusta kuin nälkäisen miehen valikoimattoman
ruokahalun.
Tällaisen myymälän te sivuutatte kiireesti; mutta vaikka ette ole
aikonutkaan ostaa mitään, jäätte kuitenkin arvelemaan ja sitten
pysähdytte lopullisesti Mrs. Meakinin pienen myymäläpöydän ääreen
Fetter Lanen varrella.
Mrs. Meakin oli hyvin lihava. Hänen kasvonsa muistuttivat ihmeesti
omenaa — ei vastapoimittua, vaan sellaista, joka on maannut oljissa
ullakolla yli talven, hyvin säilyneenä ja maku tallella, mutta kuori
rypistyneenä ja iän uurtelemana. Selkänojattomassa puutuolissaan hän
istui puodissaan päivät pitkät, hengittäen terveellistä, puhdasta
maaäidin tuoksua, jota leijaili perunasäkkien tienoilla. Siinä hän
odotti ostajan tuloa. Kun sellainen ilmestyi ovelle, hän punnitsi
hetkisen mielessään hänen ulkonäöstään kaupanteon mahdollisuutta,
sitten hän alkoi hitaasti nousta, läjähyttäen kämmenet polviinsa.
Mrs. Meakin oli taitava nainen liikeasioissa. Hänellä oli ovela tapa
selittää, kuinka äärettömän vähän tänä vuonna oli tullut juuri sitä
hedelmää tai kasvista, jota ostaja halusi saada. Mutta ei tarvitse
luulla, että hän olisi tällä verukkeella pyrkinyt pyytämään sen
korkeampia hintoja kuin muuallakaan oli tapana. E-ei— pois se!
Kunniallisuus puhui hänen kasvonjuonteistaan. Mutta tällä tavoin hänen
onnistui saada ostajansa vakuutetuiksi siitä, että he olivat saaneet
kasviksensa erittäin sopuhinnalla ja lähtiessään näin tyytyväisinä
olivat halukkaat tulemaan uudelleenkin.
Mutta mitä herran nimessä on vihanneskaupalla ja Mrs. Meakinin
asuinsijoilla tekemistä Suloisen Järjettömyyden Kaupungin kanssa?
Onko juuri osa Järjettömyydestä tämä hyppäys Pyhän Josefin alttarilta
kynttilöitä kauppaamasta Fetter Lanelle appelsiinimyymälään?
Toistaiseksi tässä ei ole mitään järjetöntä. Tässä keijukaissadussa
nämä kaksi tekijää ovat läheisissä suhteissa.
Minä selvitän sen heti. Talossa, jonka pohjakerroksessa Mrs. Meakinin
kauppa sijaitsi, oli kolme kerrosta, ja juuri puodin yläpuolella
asui John Grey, sanomalehtimies, kirjailija, kynänkäyttelijä — jo
esitelty ilmiö tässä kertomuksessa. Sama mies, joka uhrasi Pyhälle
Josefille aiotun lahjansa, jotta toistaiseksi esittelemätön ilmiö,
turkisvaippainen nainen, suostuisi hänen toivomukseensa ja sytyttäisi
viimeisen kynttilän — siten sinetöiden tuntemattoman rukouksensa aiheen.
Tällä tavoin olemme siis joutuneet tekemisiin Mrs. Meakinin ja hänen
vihanneskauppansa kanssa Fetter Lanen varrella. Tämä pieni kauppa
ylellisine värikylläisyyksineen on osa atmosfääristä, osa tästä
romanttisesta kertomuksesta, joka alkoi maaliskuun kahdeksantenatoista
päivänä — ah niin, kuinka monta vuotta sitten? Ennenkuin Kingsway oli
rakennettu, ennenkuin Holywell Street oli syntynyt.
Ja sitten, rohkenen ehdottaa, koettakaa nähdä henkisillä silmillänne
Mrs. Meakinin pieni puoti, keltaisine ja punaisine väritäplineen,
karmosiinin ja vihreän pilkahduksineen, koettakaa nähdä se
aamuvalaistuksessa, kun talojen varjot peittävät sen, kirkkaassa
keskipäivän auringossa tai illalla kaasuliekin sinertävässä paisteessa
— sillä nyt ette voi nähdä sitä tosielämässä. Mrs. Meakin luopui
liikkeestään noin vuosi sitten. Hän muutti asumaan maalle ja hoitelee
siellä nyt omaa keittiökasvitarhaansa, kasvattaa omia kaaleja,
perunoita ja punajuuria. Ja hänen kasvonsa muistuttavat vieläkin omenaa
— tosin vanhaa omenaa — sellaista, joka on maannut oljissa tilavalla
ullakolla, maannut siellä koko talven ja — unohdettu sinne!