Kun jumalanpalvelus oli ohitse, kun pappi oli kadonnut pyhäinjäännösten
kera alttarin takaiseen salaperäiseen pimentoon, pieni seurakunta nousi
hitaasti ylös.
Toinen toisensa jälkeen he tulivat Pyhän Josefin alttarin luo. Kolikko
kolikon jälkeen vieri puiseen ruskeaan arkkuun, kun he ottivat
kynttilänsä, ja kohta tuikahteli pieniä liekkejä tuon herkkäuskoisen
pyhimyksen maalatun kuvan edessä.
Luonne tulee kaikessa esille: yhtä paljon kynttilöiden sytyttämisessä
Pyhälle Josef-paralle kuin elämän tärkeimpiä päätöksiä tehtäessä.
Rikas osakekauppias oli luonteensa vaistojen palvelija erottaessaan
huolellisesti kaksi pennyä kourallisesta hopearahoja. Hänen mieleensä
juolahti, että niiden täytyi vain olla neljännespennyn kynttilöitä
— penny oli siis todellakin runsas välityspalkkio — kirkko oli
liian ahnas. Hän ei tahtonut ostaa enempää kuin kaksi. Miksi kirkon
pitäisi hyötyä seitsemänkymmentäviisi prosenttia hänen uskostaan?
Hän oli pannut jo anteliaasti kolehtiin. — Saattaa myöskin kysyä,
mitä syytä Pyhällä Josefilla oli antaa hänelle yhtään mitään, sehän
oli kauppa, josta ei ollut mitään nähtävää etua Pyhälle Josefille?
Osakekauppias ei kiinnittänyt huomiota asian tähän puoleen. Hän oli
rukoillut, että liikeyritys, jossa oli kyseessä muutamia tuhansia
puntia, muodostuisi hänelle edulliseksi. Jos rukous kuultaisiin,
tulisi hän voittamaan panoksestaan kaksikymmentä prosenttia — mutta ei
seitsemääkymmentäviittä, oh, ei — ei seitsemääkymmentäviittä! Ja siten
nämä kaksi pennyä, jotka nuristen uhrattiin, kuvastivat erinomaisesti
hänen suhteellisuustajuaan. Ne kalisivat hänen korvissaan arkkuun
pudotessaan.
Häntä seurasi siivoojatar. Tehden ristinmerkin tämä niiasi kuvalle.
Raha oli jo valmiina hänen kädessään. Koko jumalanpalveluksen ajan
hän oli puristanut sitä hiestyneessä kourassaan peläten pudottavansa
sen. Kolmen pennyn lantti on uskomattoman pieni raha. Hän huokasi
helpotuksesta kuullessaan sen lopultakin kilahtavan arkkuun. Siellä se
oli tallessa, siellä oli sen päämäärä. Kolme neljännespennyn kynttilää
siirtyi hänen omaisuudekseen, ja hän sytytti ne hellästi: Hänellä oli
kolme lasta odottamassa hänen paluutaan jossakin vuokrakasarmissa. Aina
pistäessään kynttilän jalustaan hän kuiskasi jonkin nimen: John — Mary
— Michael. Häntä itseään varten ei jäänyt yhtään kynttilää.
Sitten tuli konttoriapulainen. Hän sytytti neljä. Siinä oli kaikki
hänen omistamansa kuparirahat. Niillä olisi jo ostanut laatikon
savukkeita. Hän katseli tuumivasti neljää jalustalle sytyttämäänsä
kynttilää, kääntyi sitten kohtaloonsa alistuvasti. Mahtoikohan
lopuksikaan olla hyötyä noista neljästä Pyhälle Josef-paralle
omistetusta kynttilästä? Ehkä hän oli ollut hullu — tämä oli
mahdollisesti vain rahan tuhlausta.
Hänen jälkeensä tuli pankinjohtaja. Hän lunasti kuusi kynttilää
ruskeasta puuarkusta. Joka vuosi hän sytytti kuusi, ei koskaan enempää
eikä koskaan vähempää. Hän sytytti ne nopeasti, itsetietoisesti,
vaikkakin salaa häpesi niiden paljoutta, eikä huomannut kääntyessään
kiireesti, että yhden liekki paloi kituen ja sammui.
Ensimmäinen palvelustyttö tuli hänen jälkeensä, otti sen pois
jalustasta ja sytytti sen uudelleen toisesta liekistä.
»Minä annan tämän olla omasta puolestani», hän kuiskasi takanaan
olevalle palvelustytölle. Nähdessään kumppaninsa loukkaantuneen
hämmästyksen hän tirskui hämillään. Hän oli varmasti hyvillään
päästessään vetäytymään piiloon kirkon suojaavaan pimentoon. Siellä hän
painui polvilleen tyhjään penkkiin.
»Kiltti Jumala — anna anteeksi», hän kuiskasi. »Se oli kerrassaan
kurjasti tehty» — ja hän yritti koota kaiken rohkeutensa mennäkseen
takaisin sytyttämään uutta. Mutta rohkeutta ei tullut riittävästi. Sitä
kysytäänkin tällaisessa tilanteessa enemmän kuin luulisi.
Ja lopuksi olivat kaikki lähteneet, paitsi turkisvaippainen nainen
ja kirjailija — sanomalehtimies — kynänkäyttelijä. Pikku alttarille
olivat kynttilät tuoneet oikean valovirran, kirkko oli tyhjä, kaikki
hiljaista; mutta nämä kaksi olivat jääneet polvistuen äänettöminä
kumpikin penkissään.
Mitähän kaipausta tuo nainen kantoi sydämessään, pysyessään
kärsivällisesti polvistuneessa asennossaan niin pitkät ajat? Jokin
ahdistava toivomus, — siitä voitte olla vakuutettu — sellainen
toivomus, joita vain naisilla on ja vain naiset ymmärtävät. Ja mitä
mies taas tarvitsi? Ei rahaa! Ei mitään sellaista, mitä Pyhä Josef
voisi antaa. Hänellä ei ollut kylläkään rahaa. Pennyn raha loikoili
tyytyväisenä hänen taskunsa pohjalla, ja siinä oli tällä hetkellä
koko hänen omaisuutensa. Enimmäkseen silloin kun teillä on rahaa,
tarvitsisitte sitä lisää. Kun omistaa yhden pennyn eikä ole tietoa
toisen saamisesta, on tullut jokseenkin niin lähelle täydellistä
tyydytystä, kuin yleensä voi toivoa pääsevänsä.
Miksi hän sitten yhä viivytteli polvillaan? Mitä hänen sydämensä
tarvitsi? — Luontoa taas — inhimillistä luontoa myöskin —
yksinkertaisesti kaipaus saada tietää tuon naisen kaipaus. Se oli koko
juttu.
Kului kymmenen minuuttia. Hän tarkkaili naista sormiensa rakosista.
Mutta tämä ei liikahtanutkaan. Lopuksi, todeten lohduttomana, ettei
ollut toivoakaan muista paljastuksista, kuin että turkisvaippa oli
maksanut kolmekymmentä guineaa, mutta että siitä huolimatta saattaa
olla köyhä ja rukoilla Pyhää Josefia — hän nousi hitaasti pystyyn.
Hetkinen sen jälkeen nainen seurasi häntä.
Hän käveli suoraa päätä alttarin luo, ja penny oli jo kilahtanut
arkkuun, ennenkuin hän huomasi, että oli vain yksi kynttilä jäljellä.
Hän katsahti taakseen. Nainen odotti. Ajatus tuli silmänräpäyksessä.
Hän astui syrjään ja jätti kynttilän paikalleen. Sitten hän kääntyi
hitaasti lähteäkseen.
On hetkiä elämässä, jolloin kujeileva sattuma tarttuu kirkassydämisen
Kohtalon käsiin, ja nämä yhdessä johtavat tapahtumat päätä
pyörryttävään piiritanssiin, jonka selvittelemisessä ja kertomisessa
riittää työtä yhden miehen järjelle kuukausiksi.
Tässä teillä on mies, nainen ja Pyhän Josefin alttarille määrätty
kynttilä. Nämä kaikki kietoo toisiinsa tyhjässä kirkossa sattuman
kujeileva käsi ja tuosta päättömästä vyyhdestä syntyy keijukaissatu
— tarina Suloisen Järjettömyyden Kaupungista — uni tai todellisuus
— nehän ovatkin yksi ja sama asia — pieni väriläikkä harmaassa
töherryksessä, joka peittää vielä nukkuvat sielut.
Mies tunsi verkkaan kääntyessään, ettei tarina loppuisi siihen. Teidän
ei pidä olla ainoastaan inhimillinen luonnon tutkija aikoessanne
kynänkäyttelijäksi. Sattuma täytyy myöskin osata ottaa lukuun ja
aavistaa ennakolta. Kaikessa saattaa olla luontoa, mutta teidän
havaintoonne sen tuo Sattuman kujeileva käsi. Niinpä hän kääntyi
verkkaan lähteäkseen — mutta oi kuinka verkkaan — juuri sen verran
liikehtimistä kuin tarvitaan ilmoittamaan, ettei oikeastaan aio jäädä.
Mutta kaikki vaistot olivat hänessä valppaina sitä hetkeä varten,
jolloin naisen ääni pidätti hänet.
»Te ette ottanutkaan kynttilää, josta maksoitte», tämä sanoi melkein
kuiskaten.
Hän kääntyi taas heti kantapäillään.
»En — se on viimeinen. En huomannut sitä, ennenkuin olin pannut rahan
sisään.»
»Mutta teidän pitäisi ottaa se.»
»Minä jätin sen teille.»
»Mutta minkä vuoksi?»
»Arvelin mahdolliseksi, että te haluaisitte hartaammin sytyttää sen kuin
minä.»
Mitä hän tarkoitti sillä? Luuliko hän viimeksitullutta itseään
köyhemmäksi, enemmän Pyhän Josefin anteliaisuuden tarpeessa olevaksi?
Siinä se oli ja se olikin totta. Kukaan ei voinut olla enemmän
taivaallisten voimien avun tarpeessa kuin hän nyt oli.
Mutta mistä tuo mies sen tiesi? Miksi hän niin ajatteli? Jos olisi
ollut kyseessä köyhä siivoojatar — siinä tapauksessa kylläkin. Mutta —
nainen katseli hänen yksinkertaista sinistä sarkapukuaan, vertasi sitä
vaistomaisesti oman raskaan turkisvaippansa komeuteen — minkä vuoksi
mies ajatteli hänestä siten?
»En ymmärrä, miksi minun pitäisi käyttää hyväkseni teidän
hyväntahtoisuuttanne», nainen kuiskasi.
Mies hymyili.
»Minä tarjoan sen Pyhälle Josefille», hän sanoi.
Nainen otti kynttilän.
»En ihmettelisi, vaikka hän huomaisikin teidän tarjouksenne
hyväksyttävämmäksi näistä kahdesta.»
Mies odotti, kunnes hän oli sytyttänyt sen; odotti, kunnes se oli
kiinnitetty jalustaan. Hän pani merkille naisen kädet hienot —
valkoiset — sormet hoikat ja ruusuiset kynnet. Mitä ihmettä tämä oli
mahtanutkaan rukoilla?
»Hyvä — luullakseni Pyhä Josef ei ole kovinkaan puolueellinen», sanoi
mies vääntäen huulensa leikilliseen hymynpilkkeeseen.
»Ettekö usko? Pyhä Josef-parka!»
Tehtyään ristinmerkin nainen kääntyi ja lähti alttarilta.
»Nyt — minä olen teille velkaa yhden pennyn», hän lisäsi.
Hän tarjosi rahaa, mutta mies ei liikahtanutkaan ottamaan sitä.
»En tahtoisi ryöstettävän murto-osaakaan uhristani Pyhälle Josefille»,
hän sanoi. »Rasittaisiko teitä kovin, jos jäisitte yhä edelleen
velkaan?»
»Niinkuin haluatte.» Nainen veti kätensä takaisin. »Sitten, ei muuta
kuin kiitos vain. Hyvää yötä!»
»Hyvää yötä.»
Mies käveli hitaasti hänen jäljestään kirkon halki. Sattuma oli
pujottanut ohueen rihmaan muutamia herkullisia silmänräpäyksiä — siinä
kaikki. Mitään tulosta siitä ei ollut. He erosivat yhtä tuntemattomina
toisilleen kuin tähänkin asti. Hän ei tietänyt vieläkään sen paremmin,
mitä nainen oli rukoillut niin palavasti Pyhältä Josefilta.
Mutta jos te tiedätte, mitä nainen rukoilee, silloin tiedättekin hänen
sydämensä syvimmän salaisuuden. Ja naisen sydämen syvintä salaisuutta
on mahdoton oppia tuntemaan kymmenessä minuutissa; vaikka sydämen tosin
voitte todennäköisesti helpommin saavuttaa silloin kuin koko eliniässä.