Kellot soittivat iltajumalanpalvelukseen Sardiniakadun kappelissa tänä
maaliskuun kahdeksannentoista päivän iltana. Kaikkien noiden olentojen
joukossa, jotka polvistuivat epäselvässä kynttiläntuikkeessa, olkapäät
nöyrästi painuksissa, päät syvälle käsiin haudattuina, ei ollut
ainoatakaan, jonka huulilla ei olisi viipynyt Pyhän Josef-paran nimi,
vedoten vakavasti tai valittaen.
Nämä olivat maailman köyhiä, ja ketä ja millaisia he olivat?
Siellä oli osakekauppias, joka maksoi vuokraa muutamia satoja puntia
vuodessa Cityssä sijaitsevasta konttoristaan, sadanviidenkymmenen
punnan vuokran huoneistostaan Temple Gardenissa, ja jonka maakartano
oli varustettu kaikilla rikkauden mahdollisuuksilla.
Hänen takanaan — hän istui yksin penkissään — oli nuori nainen
painavassa turkisvaipassa, korkeintaan kahdenkymmenenkolmen ikäinen.
Ei mistään muusta kuin hänen kumartuneesta päänasennostaan olisi
saattanut päätellä, että hänen rukouksensa esineenä saattoi olla raha.
Hänelläkin oli kokonainen penkki hallussaan. Hänen takanaan istui kolme
palvelustyttöä. Keskikäytävän toisella puolella, turkisvaippaisen
naisen paikkaa vastaavassa penkissä, oli nuori mies — kirjailija,
sanomalehtimies — kynänkäyttelijä, jonka köyhyyden suurimpana aiheena
oli hänen kunnianhimonsa.
Tämän takana, siellä täällä polvistui muita, pankinjohtaja,
siivoojatar, ja kaikkien muiden takana, kappelin toisessa päässä,
hurskaan tarkkaavaisina ja yhtä vakavina kuin muutkin oli neljä
italialaista posetiivinsoittajaa.
Tässä olivat maailman köyhät. Ne eivät ole mikään luokka, vaan
kaikki luokat. Köyhyys ei ole muutamien erikoisasema; kaikki
ovat samassa asemassa. Toivomustemme esineet ovat niin kaukana
saavutustemme hedelmistä, että me kaikki olemme vaivaisia. Ja siksi
tämän yksinkertaisen laskennollisen tehtävän täytyy sittenkin jäädä
ratkaisemattomaksi; sillä on mahdotonta sanoa tämän maailman köyhien
lukumäärää, ja juuri siksi on mahdotonta laskea sytytetyt kynttilät,
kohonneet rukoukset tahi syntyneet toivomukset Pyhän Josefin päivän
aattona.