Myönnettyämme kerran "_Apiens_"-alalahkon tai ainakin
"_Apites_"-ryhmän (mehiläisten) olleen kehityksen alaisia, koska
niiden kehitys on todennäköisempi kuin niiden muuttumattomuus, niin
mikä on sitten tämän kehityksen pysyväinen ja yleinen suunta? Se
näyttää noudattavan samaa suuntaviivaa kuin oma kehityksemmekin. Se
pyrkii ilmeisesti vähentämään vaivaa, turvattomuutta, kurjuutta,
lisäämään lajin hyvinvointia, sen edullisia mahdollisuuksia ja sen
valta-asemaa. Tässä tarkotuksessa se epäröimättä uhraa yksilön,
korvaten yhteisonnella ja yhteisellä voimalla yksilöllisen
itsenäisyyden, joka muuten onkin pettäväinen ja onneton. Voisi miltei
väittää luonnon arvelevan samalla tavoin kuin Perikles Thukydideen
kertomuksen mukaan, että yksilöt ovat onnellisempia yhteiskunnassa,
jonka yhteisonni kukoistaa, vaikka itse siinä kärsisivätkin, kuin jos
yksilö menestyisi ja valtio tuhoutuisi. Se suojelee uutteraa työorjaa
voimakkaassa yhteiskunnassa ja jättää epävakaisessa yhtymässä elävän
velvollisuudettoman satunnaisen jäsenen kuvaamattomien, nimettömien
vihollisten valtaan, jotka täyttävät ajan jokaisen hetken,
maailmankaikkeuden kaikki liikkeet, avaruuden vähimmätkin sopet. Nyt
ei ole sovelias hetki pohtia tätä luonnon ajatusta eikä kysyä onko
ihmiselle soveliasta sitä noudattaa, mutta varmaa on, että
kaikkialla, missä me rajattoman joukon keskeltä huomaamme jonkun
aatteen vilahduksen, tämä kulkee tätä tietä, jonka loppumäärää emme
tunne. Mitä siihen tulee, joka meitä erityisesti koskee, lienee
kylliksi ottaa varteen millä huolella luonto pyrkii säilyttämään ja
juurruttamaan kehityksenalaisessa suvussa kaikkea sitä, mikä on
voitettu aineen vihamielisen järkkymättömyyden vallasta. Se merkitsee
pisteellä jokaisen onnistuneen ponnistuksen ja asettaa sen
takaisinponnahduksen esteeksi, joka olisi välttämätön ponnistuksen
jälkeen, joitakin erikoisia meille tuntemattomia, suopeita lakeja.
Tällä edistyksellä, jota olisi vaikea kieltää järkevimmiltä lajeilta,
ei kenties ole muuta päämäärää kuin oma liikuntonsa, eikä se tiedä
minne sen kulku vie. Maailmassa, missä ei mikään, paitsi muutamia
tämäntapaisia tosiseikkoja, osota varmaa tahtoa, on joka tapauksessa
sangen tärkeätä nähdä muutamien olentojen kohoavan täten asteettain
ja yhtämittaisasti, siitä päivästä asti, jolloin me näimme päivän
valon. Ja jolleivät mehiläiset olisikaan meille ilmaisseet muuta kuin
tämän salaperäisen valokiehkuran kaikkivaltaisen yön helmassa, niin
meidän yksistään jo tämän vuoksi ei tarvitse katua sitä aikaa, minkä
olemme uhranneet tutkiaksemme niiden vähäpätöisiä elinilmiöitä ja
vaatimattomia tapoja, jotka ovat niin kaukana meidän suurista
intohimoistamme ja ylpeistä päämääristämme ja kuitenkin niitä niin
lähellä.