Joskin se aate, jota olemme silmillämme seuranneet, on saanut
korkeimman muotonsa kesyssä mehiläisessämme, ei kuitenkaan silti ole
sanottu, että kaikki pesässä on moitteetonta. Yksi mestariteos,
kuusikulmainen kenno, saavuttaa siinä joka suhteessa ehdottoman
täydellisyyden, ja mahdotonta olisi kaikkien kokoontuneiden nerojen
siinä mitään parantaa. Ei mikään elävä olento, ei edes ihminenkään,
ole omassa piirissään toteuttanut sitä, mitä mehiläinen on
toteuttanut omassaan; ja jos maapallollemme vieras järkiolento tulisi
pyytämään maaltamme elämän logiikan täydellisimmän tuotteen, olisi
sille näytettävä tuo vaatimaton kennokakku.
Mutta kaikki ei ole tämän mestariteoksen veroista. Olemme jo
tilaisuuden sattuessa huomauttaneet muutamista virheistä ja
erehdyksistä, jotka toisinaan ovat silmäänpistäviä, toisinaan
salaperäisiä. Sellaisia ovat koiraksien suuri paljous ja niiden
kallis toimettomuus, partenogenia, häälennon vaarat, liiallinen
parveileminen, säälin puute, yksilön miltei kammottava uhraaminen
yhteiskunnan hyväksi. Lisätkäämme siihen omituinen taipumus koota
suunnattomia määriä siitepölyä, joka jäädessään käyttämättä piankin
eltaantuu, kovettuu ja täyttää turhaan kennokakut, edelleen pitkä
hedelmätön interregnum, joka kestää ensimäisestä parveilusta toisen
kuningattaren hedelmöittymiseen asti j.n.e.
Näistä vioista suurin, ja ainoa, joka meidän ilmanalassamme miltei
poikkeuksetta on tuhoa tuottava, on toistuva parveilu. Mutta älkäämme
unohtako, että tässä suhteessa ihminen on jo tuhansia vuosia ollut
kesyn mehiläisen luonnollista valintaa häiritsemässä. Aina
Faraonein-aikuisesta egyptiläisestä meidän aikamme talonpoikaan asti
mehiläishoitaja on alati toiminut vastoin lajin mielihaluja ja etuja.
Parhaiten menestyvät ne pesät, jotka eivät lähetä kuin yhden ainoan
parven heti kesän tultua. Ne tyydyttävät siten äidillistä vaistoansa,
turvaavat suvun jatkumisen, kuningattarien välttämättömän
uudistumisen ja parven tulevaisuuden, se kun väkirikkaana ja aikaisin
kypsyneenä saa kyllin aikaa rakentaakseen vankkoja ja hyvin
varustettuja asuntoja ennen talven tuloa. Varmaa on, että jos
mehiläiset jätettäisiin oman onnensa nojaan, olisi--koska nämä pesät
aaluvineen yksin kestäisivät talven vastuksia, jotka miltei
säännöllisesti olisivat hävittäneet toisten viettien hallitsemat
asumuskunnat--rajotetun parveilun perusaate vähitellen vakaantunut
meidän pohjoisissa roduissamme. Mutta ihminen on aina hävittänyt
juuri nämä varovaiset, varakkaat ja ilmanalaan tottuneet
yhteiskunnat, anastaaksensa niiden aarteet. Hän on jättänyt eloon ja
jättää yhä vielä tavanmukaisessa käytännössä eloon ainoastaan
siirtokunnat, nääntyneet sukukunnat, sekundääriset tai tertiääriset
parvet, joilla on suunnilleen se, minkä tarvitsevat talven varaksi,
tai joille hän antaa hiukan hunajan tähteitä lisätäksensä niiden
köyhää varastoa. Siitä on ollut seurauksena, että laji luultavasti on
heikontunut, että taipumus liialliseen parveilemiseen on
perinnöllisesti kehittynyt, sekä että nykyään miltei kaikki
mehiläisemme, varsinkin mustat mehiläisemme, parveilevat liian
paljon. Muutamia vuosia sitten ovat irtonaisia kehyksiä käyttävän
mehiläishoidon uudet menettelytavat alkaneet vaikuttaa tätä
vaarallista tapaa vastaan, ja nähdessämme, kuinka nopeasti
keinotekoinen valinta vaikuttaa useimpiin kotieläimiimme, kuten
nautakarjaan, koiriin, lampaisiin, hevosiin, kyyhkysiin--
luettelemattakaan kaikkia--, on luvallista uskoa, että meillä piankin
on oleva mehiläisrotu, joka täydellisesti luopuu luonnollisesta
parveilusta ja käyttää kaiken toimeliaisuutensa hunajan ja siitepölyn
kokoamiseen.