Tänä huhtikuun aamuna, keskellä puutarhaa, joka elpyy uuteen eloon
taivaallisen vihannan kasteen kostuttamana, valkean taskuheinän
reunustamien kukkalavojen keskellä, jotka tuoksuvat ruusuista ja
värehtelevät kevätesikoista, olen uudelleen nähnyt noita kesyttömiä
mehiläisiä, meidän tahtoomme alistuneen mehiläisen esi-isiä, ja
mieleeni ovat johtuneet vanhan zeelantilaisen mehiläispesienhoitajan
opetukset. Useasti hän käyskenteli minun kanssani keskellä
monivärisiä kukkalavojansa, joita säilytettiin samanmuotoisina ja
hoidettiin samalla tavoin kuin isä Catsin, tuon hyvän hollantilaisen
proosallisen ja ehtymättömän runoilijan aikana. Ne muodostivat
ruusukkeita, tähtiä, seppeleitä, kielekkeitä ja
haara-kynttilänjalkoja, pallon, pyramidin tai värttinän muotoon
leikatun orapihlajan tai hedelmäpuun juurella, ja puksipuu-reunus
kiersi valppaan paimenkoiran tavoin nurmen reunoja estääksensä kukkia
käytäville tunkeutumasta. Siellä opin tuntemaan noiden itsenäisten
saaliinhankkijattarien nimet ja tavat, joita emme milloinkaan
katsele, koska pidämme niitä tavallisina kärpäsinä, vahingollisina
ampiaisina tai typerinä kovakuoriaisina. Ja kuitenkin jokaisella
niistä on sen kaksinkertaisen siipiparin alla, joka on niiden
tunnusmerkkinä hyönteismaailmassa, elämän suunnitelma, erikoisen ja
usein ihmeteltävän kohtalon työaseet ja aate. Ensin näemme kesyn
mehiläisemme lähimmät sukulaiset, nuo pörröiset, kömpelöt kimalaiset,
jotka toisinaan ovat pienen pieniä, mutta useimmiten suunnattoman
suuria ja alkuihmisten tavoin muodottoman, vaski- tai
sinuuperirenkaitten kiertämän ihotakin verhoamia. Ne ovat vielä
puolittain raakalaisia, tekevät kukkakuvuille väkivaltaa, repivät
niitä, jos ne eivät taivu, ja tunkeutuvat terälehtien silkinhienojen
huntujen alle, ikäänkuin jos vuorenonkalojen karhu tunkeutuisi jonkun
itämaalaisen kuninkaantyttären helmillä koristettuun silkkitelttaan.
Niiden rinnalla lentää, suurempana kuin suurin niistä, varjojen
verhoama hirviö. Se hehkuu tummaa, vihreään ja sinipunervaan
vivahtavaa tulta: se on puuta-nakertava _Xylocopa_,
hunajantekijämaailman jättiläinen. Sen perässä suuruusasteen mukaan
tulevat synkät _Chalicodomat_ eli muurarimehiläiset, jotka ovat
mustaan verkaan puetut ja rakentavat savesta ja sorasta kivenkovia
asuntoja. Sitten lentelevät huiskin haiskin _Dasypodot_ ja
_Halictukset_, jotka muistuttavat ampiaisia, _Andrenat_, joita usein
ahdistaa eriskummallinen loinen _Stylops_, joka täydellisesti muuttaa
valitsemansa uhrin ulkomuodon, melkein kääpiömäinen _Panurgus_, joka
miltei aina kantaa raskaita siitepölytaakkoja, monenmuotoiset
_Osmiat_, joilla on sata eri teollisuushaaraa. Yksi niistä, _Osmia
papaveris_, ei tyydy kukilta vaatimaan tarpeellista leipää ja viiniä,
vaan se leikkelee unikukan terälehdistä suuria purppurakaistaleita
koristaaksensa niillä kuninkaallisesti tyttäriensä palatsin. Eräs
toinen mehiläissukuinen, pienin kaikista, pieni neljällä sähköisellä
siivellä liitelevä tomuhiukkanen _Megachile centuncularia_, leikkaa
ruusunlehdistä aivan säännöllisiä puoliympyröitä, joiden luulisi
olevan loviraudalla irrotettuja, taittelee niitä sekä järjestää ja
muodostaa kotelon, joka on kokoonpantu monesta pienestä, ihmeteltävän
säännöllisestä sormustimesta, joista kukin on yhden toukan kammio.
Mutta kokonainen kirja tuskin riittäisi luettelemaan tuon hunajaa
janoavan joukon eri tapoja ja kykyjä, joka liitelee joka suuntaan
himoavien ja passiivisten kukkien ympärillä, jotka vangittujen
morsianten tavoin odottavat rakkauden sanomaa, minkä niiden
huolettomat vieraat niille tuovat.