Tämän me siis voimme silmillämme nähdä. Myönnettänee, että nämä ovat
senlaatuisia asiallisia tosiseikkoja, jotka ovat omiansa
järkähyttämään niiden mielipidettä, jotka uskottelevat itselleen,
että kaikki järki on liikkumaton, kaikki tulevaisuus muuttumaton,
paitsi ihmisen järki ja tulevaisuus.
Mutta jos me hetkeksi hyväksymme kehityshypoteesin, laajenee
edessämme oleva näytelmä; ja sen epävarma, suurenmoinen valo ulottuu
pian omiinkin kohtaloihimme. Ei ole silminnähtävän selvää, mutta
jokaisen, joka tarkkuudella sitä tutkii, on vaikea olla
tunnustamatta, että luonnossa on tahto, joka pyrkii kohottamaan osan
ainetta hienompaan, kenties parempaan olotilaan, kostuttamaan
vähitellen sen pintaa salaperäisellä nesteellä, jota me sanomme ensin
elämäksi, sitten vaistoksi ja pian sen jälkeen järjeksi; turvaamaan,
järjestämään, helpottamaan kaiken sen olemassaoloa, mikä saapi
elämän, tuntematonta päämäärää varten. Varmaa ei ole, mutta useat
esimerkit, joita huomaamme ympärillämme, kehottavat meitä otaksumaan,
että jos voisimme arvioida sen ainepaljouden, joka alusta asti täten
on korkeammalle kohonnut, huomaisimme, että se on lakkaamatta
kasvanut. Sanon vieläkin kerran, että tämä havaintomme on epävarma,
mutta se on ainoa, jonka olemme voineet tehdä sen salaperäisen voiman
suhteen mikä meitä johtaa; ja onhan tämäkin jo paljon, maailmassa,
missä ensimäinen velvollisuutemme on luottamus elämään, silloinkin
kun emme siinä oivalla mitään rohkaisevaa valoa, ja niin kauan kun ei
ole olemassa päinvastaista varmuutta.
Tiedän kaiken sen, mitä voidaan väittää kehitysteoriaa vastaan. Sen
tueksi on olemassa lukuisia todistuksia ja hyvin tehokkaita
perusteluita, jotka eivät kuitenkaan, tarkkaan sanoen, ole
vakuuttavia. Ei saa milloinkaan ehdottomasti antautua oman
aikakautensa totuuksien valtaan. On mahdollista, että sadan vuoden
kuluttua hyvinkin monet luvut kirjoistamme, joihin aikakautemme on
painanut leimansa, näyttävät vanhentuneilta, kuten nykyään
kahdeksannentoista vuosisadan filosofien teokset, jotka ovat täynnä
liian erinomaista ihmistä, sellaista jota ei ole olemassa, ja niin
monet sivut seitsemännentoista vuosisadan kirjoista, joita heikontaa
katolisen traditsionin jumalankäsitys, tuo tyly, pikkumainen niin
monien turhanpäiväisyyksien ja valheiden rumentama jumalankuva.
Kuitenkin lienee parasta, kun ei voi tietää jonkun asian totuutta,
omaksua se hypoteesi, joka sinä hetkenä, jolloin sattuma on kutsunut
meidät elämään, vakavimmin vaikuttaa järkeemme. Voi lyödä vetoa
siitä, että se on väärä, mutta niin kauan kuin sen uskoo todeksi, se
on hyödyksi, se elvyttää rohkeuden ja johtaa tutkimukset uusille
urille. Ensi silmäykseltä näyttänee viisaammalta lausua näiden
otaksumisien sijasta yksinkertaisesti ilmi itse syvä totuus, se on,
ettei tiedetä niin mitään.
Mutta tämä totuus olisi terveellinen, ainoastaan jos olisi
todistettuna ettemme milloinkaan tule tietämään. Sillä välin se
pidättäisi meitä vielä kuolettavammassa liikkumattomuudessa kuin
ikävimmät harhaluulot. Me olemme niin luotuja, ettei mikään vie meitä
pitemmälle eikä korkeammalle kuin erehdystemme harppaukset. Siitä
vähästä, minkä tiedämme, on meidän itse asiassa kiittäminen
otaksumia, jotka aina ovat uskallettuja, usein vallan mielettömiä ja
suurimmaksi osaksi vähemmän varovaisia kuin nykypäivän hypoteesi. Ne
olivat kenties mielettömiä, mutta ne ovat kuitenkin ylläpitäneet
etsinnän palavaa intoa. Olkoon, että majatalon lieden ääressä valvoja
on sokea tai ikäloppu, mitä matkustaja siitä välittää, kun hänen on
vilu ja hän istuutuu valvojan viereen? Jollei vain tuli ole sammunut
tämän sitä vartioidessa, on hän tehnyt saman minkä paraskin olisi
voinut tehdä. Jättäkäämme tämä innon liekki muille perinnöksi, en
sano entisellään, vaan palavampana; eikä mikään voi sitä suuremmassa
määrin kartuttaa kuin tämä kehityshypoteesi, joka pakottaa meidät
tutkimaan tarkemman tieteellisen menettelytavan mukaisesti ja
pysyvämmällä intohimolla kaikkea, mikä on olemassa maan pinnalla, sen
sisällä, meren syvänteissä ja taivaitten rajattomilla äärillä. Mitä
voi asettaa sitä vastaan, ja mitä panemme sen sijaan, jos sen
hylkäämme? Tuon suuren tunnustuksenko tieteen tietämättömyydestä,
joka tuntee itseään, mutta tavallisesti pysyttelee toimettomana ja
lannistaa uteliaisuuden, joka ihmiselle on tarpeellisempi kuin itse
viisaus, vaiko kenties hypoteesin lajien muuttumattomuudesta ja
jumalallisesta luomisesta, joka on huonommin perusteltu kuin oma
hypoteesimme, ikipäiviksi poistaa probleemin kehityskelpoiset
ainekset ja selviytyy selittämättömästä kieltäytymällä sitä
tutkimasta?