Luultavasti ei mehiläisten valtiotaitokaan, kuten jo olen maininnut,
ole muuttumaton. Tämä on hämärin kohta ja vaikeampi todeta kuin
mikään muu. En tahdo puhua siitä, kuinka vaihtelevalla tavalla ne
kuningatartaan kohtelevat, en parveilun laeista, jotka ovat
jokaiselle pesälle omituisia sekä näyttävät menevän perintönä
sukupolvesta sukupolveen j.n.e. Mutta näiden tosiasiain rinnalla,
jotka eivät ole kyllin selväpiirteisiä, on toisia, aina esiintyviä ja
tarkkoja, jotka osottavat, etteivät kaikki kesyn mehiläisen lajit ole
saavuttaneet samaa valtiollista sivistysastetta, että on semmoisia,
joissa yhteishenki vielä hapuilee ja etsii kenties toisia keinoja
kuninkuuden pulman ratkaisemiseksi. Niinpä Syrian mehiläinen
tavallisesti kasvattaa satakaksikymmentä kuningatarta ja usein
enemmänkin. Sitävastoin meidän _Apis Mellifica_ kasvattaa niitä
korkeintaan kymmenen tai kaksitoista. Cheshire kertoo meille kaikin
puolin säännöllisestä syrialaisesta pesästä, josta löydettiin
kaksikymmentäyksi kuollutta kuningatarta sekä yhdeksänkymmentä elossa
ja vapaudessa olevaa. Tämä on sangen omituisen yhteiskunnallisen
kehityksen lähtö- tai loppukohta, kehityksen, jota olisi
mieltäkiinnittävää perin pohjin tutkia. Lisätkäämme vielä, että, mitä
kuningattarien kasvattamiseen tulee, Kyproksen mehiläinen suuresti
lähenee syrialaista. Onko tämä palautumista--vielä epäröivää--
harvainvaltaiseen hallitukseen, monarkian kokeen jälkeen,
moni-äitiyteen, yksiäitiyden jälkeen? Yhtäkaikki ovat syrialainen ja
kyprolainen mehiläinen, jotka ovat läheistä sukua egyptiläisen ja
italialaisen kanssa, epäilemättä ensimäiset, joita ihminen on
kesyttänyt. Vihdoin osottaa meille seuraava havainto vielä selvemmin,
että pesän tavat ja viisas järjestysmuoto eivät johdu mistään
alkuperäisestä vaikutteesta, jota olisi koneentapaisesti noudatettu
kautta vaihtelevien aikakausien ja ilmanalojen, vaan että se henki,
joka johtaa tuota pientä yhteiskuntaa, osaa ottaa huomioon uusia
asianhaaroja, mukautua niiden mukaan ja käyttää niitä hyödykseen,
niinkuin se oli oppinut torjumaan entisten olosuhteiden vaaroja.
Australiaan tai Kaliforniaan muutettuna musta mehiläisemme muuttaa
täydellisesti tapojansa. Kahden tai kolmen vuoden kuluttua
huomattuaan, että kesä on ikuinen ja ettei kukkasia koskaan puutu,
elää se huomispäivää huolehtimatta, tyytyy kokoamaan niin paljon
hunajaa ja siitepölyä, kuin tarvitaan päivän tarpeeksi, eikä enää
kokoa mitään talven varaksi, koska sen nykyinen järkiperäinen
vaarinotto on synnynnäistä kokemusta mahtavampi.[21] Meidän ei edes
onnistu ylläpitää sen toimeliaisuutta muulla tavoin kuin riistämällä
siltä aina vähin erin sen työn hedelmiä.