IV

Ensinnäkin huomaamme tärkeimmän ja perinpohjaisimman parannuksen,

joka ihmismaailmassa vaatisi suunnattomia töitä: yhteiskunnan

ulkonaisen suojeluksen.

Mehiläisten kaupungit eivät ole, niinkuin meidän, taivasalla, tuulen

ja myrskyn oikuille alttiina, vaan ovat kokonaan suojelevan kannen

peitossa. Mutta luonnontilassa ja ihanneilmanalassa ei asian laita

ole sellainen. Jos ne yksinomaan seuraisivat omaa syvintä vaistoansa,

rakentaisivat ne kenno-kakkunsa taivasalle. Intiassa _Apis Dorsata_

ei erityisellä innolla etsi onttoja puita eikä kallionhalkeamia.

Parvi ripustautuu jonkun oksan kainaloon, ja niin kennokakku pitenee,

kuningatar munii, ravintovarat kasaantuvat ilman muuta suojaa kuin

työntekijäin omat ruumiit. Toisinaan on huomattu meidän pohjoisen

mehiläisemme liian lämpimän kesän pettämänä jälleen palaavan tuohon

vaistoonsa, ja on löydetty parvia, jotka täten elivät taivasalla

keskellä pensaikkoa.[19]

Mutta Intiassakin tällä, nähtävästi synnynnäisellä, tavalla näyttää

olevan ikäviä seurauksia. Se sitoo niin suuren joukon työmehiläisiä

yksinomaan tarpeellisen lämmön ylläpitämiseen vahaa valmistavien ja

toukkia hoitavien ympärillä, että _Apis Dorsata_ oksissa riippuessaan

rakentaa vain yhden ainoan kennokakun. Sitävastoin pieninkin suoja

sallii sen rakentaa niitä neljä tai viisi ja enemmänkin, ja lisää

siten kansan lukua ja asumuskunnan menestystä. Siksi kaikki kylmän

tai lauhkean vyöhykkeen mehiläislajit ovatkin miltei täydellisesti

hyljänneet tuon alkuperäisen tavan. Ilmeistä on, että luonnollinen

valinta on vahvistanut hyönteisen järkevän alotteen, siten että se on

sallinut ainoastaan väkirikkaimpien ja parhaiten suojattujen heimojen

pysyä elossa läpi meidän talviemme. Se mikä alussa oli vain

vaistonvastainen keksintö, on vähitellen tullut vaistomaiseksi

tavaksi. Yhtä totta on kuitenkin, että ne, täten luopuessaan

runsaasta, ihaillusta luonnon valosta asettuakseen jonkun kannon tai

kalliorotkon pimeään koloon, noudattivat alkuaan uhkarohkeaa aatetta,

joka epäilemättä johtui monista huomioista, kokemuksista ja

perusteluista. Saattaisi miltei sanoa, että tämä ajatus oli yhtä

tärkeä kotimehiläisen kohtaloille kuin tulen keksiminen ihmiskunnan

tulevaisuudelle.

V

Tämän suuren edistysaskeleen jälkeen, joka, samalla kun se on

ikivanha ja perinnäinen, yhtäkaikki pysyy yhä aktuaalisena, tapaamme

joukon äärettömiin asti muuntelevia yksityisseikkoja, jotka meille

todistavat, ettei edes pesän työtoiminta ja politiikka ole

muuttumattomiin kaavoihin valettu. Juuri äsken olemme maininneet,

mitenkä siitepölyä on älykkäästi vaihdettu jauhoihin ja kittausvahaa

keinotekoiseen kittiin. Olemme myös havainneet, kuinka taitavasti ne

osaavat tarpeisiinsa sovelluttaa ne useinkin vallan ällistyttävät

asunnot, joihin ne asetetaan asumaan. Olemme myös nähneet, millä

välittömällä ja hämmästyttävällä taidolla ne ovat hyväkseen

käyttäneet niitä röyhelletystä vahasta tehtyjä kennokakkuja, joita

niille on tarjottu. Tämän ihmeellisen, onnellisen mutta vajanaisen

ilmiön hyödyllinen käyttö on jotakin aivan erinomaista. Ne ovat

todellakin ymmärtäneet ihmisen puolinaisen viittauksen. Kuvitelkaa

mielessänne, että me vuosisatoja olisimme rakentaneet kaupunkejamme,

mutta emme kivestä, kalkista ja tiilistä, vaan jostakin taipuvasta,

erikoisten ruumiimme elimien vaivalloisesti erittämästä aineesta.

Muutamana päivänä joku kaikkivaltias olento asettaa meidät satumaisen

kaupungin helmaan. Me huomaamme, että se on tehty aineesta, joka on

oman erittämämme aineen kaltaista, mutta muuten se on vain unelma,

jonka johdonmukaisuuskin, ollen muodoton, ikäänkuin supistettu ja

keskitetty, on eksyttävämpi, kuin epäjohdonmukaisuus olisi. Siinä on

tavanmukainen suunnitelmamme, kaikki on siinä odotuksemme mukaista,

mutta vain mahdollisuutena ja niin sanoaksemme elämäntakaisen voiman

luhistamana, joka on sen pysäyttänyt luonnokseen ja estänyt sen

kohoamasta todellisuuteen. Rakennukset, joiden tulisi olla neljä tai

viisi metriä korkeat, ovat vain pieninä kohokkeina, jotka voisimme

kahdella kädellämme peittää. Tuhansien muurien asemesta näemme vain

viivaverkon, jossa on niin hyvin muurien ääriviivat kuin myös sitä

ainetta, josta ne ovat rakennettavat. Toisissa paikoin on olemassa

melkoisia säännöttömyyksiä, joita täytyy korjata, syvennyksiä, jotka

ovat täytettävät ja sopivasti kokonaisuuteen sovitettavat, laajoja

horjuvia pinta-aloja, joita on tuettava. Sillä rakenne on

odottamaton, mutta samalla hauras ja vaarallinen. Sen on suunnitellut

joku ylivoimainen järki, joka on arvannut suurimman osan toiveitamme,

mutta joka juuri suunnattoman suuruutensa vuoksi ei ole voinut niitä

toteuttaa kuin sangen karkein piirtein. Tulee siis selvittää kaikki

tyynni, käyttää hyväkseen tuon yliluonnollisen lahjottajan

pienimmätkin tarkotukset, rakentaa muutamassa päivässä se, mikä

tavallisesti vaatii vuosikausia, luopua luontaisista tavoista sekä

perin pohjin muuttaa entiset työtavat. Varmaa on, että ihminen

tarvitsisi kaiken tarkkaavaisuutensa ratkaistakseen ne pulmat, jotka

siitä koituisivat, ja käyttääkseen hyväkseen kaikkea sitä apua, jota

upea kaitselmus täten olisi tarjonnut. Suunnilleen tämän tekevät

kuitenkin mehiläiset uudenaikaisissa pesissämme.[20]