II

Mutta mehiläisten kärsivällisyys ei ole ihmisten kärsivällisyyden

kaltainen. Muutamana aamuna kiertää pesää odotettu tunnussana, ja

rauhalliset työmehiläiset muuttuvat tuomareiksi ja mestaajiksi. Ei

kukaan tiedä, kuka tuon käskyn antaa, se lähtee äkkiarvaamatta

työntekijäin kylmästä ja järkiperäisestä suuttumuksesta, ja niin pian

kun se on lausuttu, se täyttää, tuon yksimielisen yhteiskunnan hengen

mukaisesti, kaikkien sydämet. Osa kansasta luopuu saaliin hausta

antautuakseen sinä päivänä oikeuden toimeenpanoon. Lihavat laiskurit,

jotka huolettomissa joukoissa nukkuvat hunajaa sisältävillä seinillä,

herättää äkkiä ärtyisten neitseiden sotajoukko. Ne heräävät hurskaan

näköisinä ja epäröivinä eivätkä voi uskoa silmiänsä, ja niiden

hämmästyksen on yhtä vaikea tunkeutua niiden laiskuuden läpi

tietoisuuteen, kuin kuun säteen on tunkeutua rämeikön vedenkalvon

lävitse. Ne luulevat olevansa jonkun erehdyksen uhreja, ällistyneinä

ne katselevat ympärilleen ja niiden elämän pääaatteen uudelleen

elpyessä niiden paksuissa aivoissa ne astuvat askeleen hunaja-ammeita

kohti ammentaakseen niistä uusia voimia. Mutta se on mennyttä,

keväthunajan aika, lehmusten kukkaviinin, salvian, ajuruohon,

valkoapilan, meiramin sulan jumal-juoman aika. Sen sijaan että

vapaasti pääsisivät noihin suloisiin täysinäisiin säiliöihin, jotka

avasivat heidän suunsa tyydytykseksi miellyttävät imelät

vaha-ammeensa, ne kohtaavat joka taholla ojossa olevien

myrkkykeihäiden palavan metsän. Kaupungin ilma on muuttunut.

Mieluisan jumal-juoman tuoksun sijalla tuntuu sen myrkyn kitkerä

haju, mikä tuhansina pikku pisaroina välkehtelee piikkien kärjissä

levittäen kiukkuaa ja vihaa. Ennenkuin niille on selvinnyt koko

niiden rehevän olemassaolon kuulumaton kukistuminen keskellä

yhteiskunnan onnellisten lakien mullistusta, syöksyy jokaisen

säikähtyneen parasiitin kimppuun kolme tai neljä oikeudenpalvelijaa,

jotka tekevät parhaansa katkaistakseen siltä siivet, leikatakseen

poikki sen hienon varren mikä yhdistää takaruumiin eturuumiiseen,

taittaakseen väräjävät tuntosarvet, irrottaakseen raajat, löytääkseen

raon haarniskan renkaiden välissä sinne iskeäkseen miekkansa.

Kuhnurit tosin ovat suunnattoman suuria, mutta ollen aseettomia,

pistintä vailla, ne eivät ajattelekaan puolustusta, vaan koettavat

livistää pakoon tai vastustavat taajoja iskuja ainoastaan ruumiinsa

tylsällä paksuudella. Nurin heitettyinä ne pitelevät kömpelösti

voimakkailla raajoillaan vihollisiansa, jotka eivät hellitä, tai

vetävät vieriellessään muassaan koko hyökkääjäryhmän hurjaan mutta

pian taukoavaan pyörteeseen. Jonkun ajan kuluttua ne ovat niin

surkeassa tilassa, että sääli, joka ei milloinkaan ole varsin kaukana

oikeudesta sydämemme pohjalla, kiireesti herää ja tahtoisi pyytää

niille armoa--tosin turhaan--kovasydämisiltä työmehiläisiltä, jotka

tuntevat vain luonnon syvän ja kuivakiskoisen lain. Noiden

onnettomien siivet ovat repaleina, raajat irtiraastetut, tuntosarvet

runnellut; ja niiden ihmeteltävät mustat silmät, uhkuvien kukkien

kuvastimet, sinitaivaan ja kesän viattoman ylimielisyyden

heijastimet, eivät nyt kärsimyksen nöyrentäminä enään kuvasta muuta

kuin kuolon tuskaa ja kauhua. Toiset kuolevat haavoistaan, ja kaksi

tai kolme niiden pyöveleistä kantaa ne kaukaisille hautausmaille.

Toiset ovat keveämmin haavotettuja, ja niiden onnistuu vetäytyä

johonkuhun soppeen mihin kasaantuvat, ja taipumaton vartiosto pitää

ne siellä saarroksissa siksi kunnes kuolevat sinne nälkään ja

kurjuuteen. Useiden onnistuu päästä ovelle asti ja siitä ulkoilmaan

vetäen vihollisensa muassaan, mutta illan tullen ne palaavat nälän ja

pakkasen ahdistamina joukottain pesän suulle suojaa rukoilemaan.

Siellä ne kohtaavat toisen taipumattoman vartiajoukon. Seuraavana

päivänä ensi kertaa pesästä lähtiessään työmehiläiset puhdistavat

kynnyksen, jossa on kasottain hyödyttömien jättiläisten ruumiita; ja

tuon toimettoman sukukunnan muisto sammuu yhteiskunnassa herätäkseen

vasta tulevana keväänä.

Mehiläisten elämä · 第 96 / 116 题