Mutta mehiläisten kärsivällisyys ei ole ihmisten kärsivällisyyden
kaltainen. Muutamana aamuna kiertää pesää odotettu tunnussana, ja
rauhalliset työmehiläiset muuttuvat tuomareiksi ja mestaajiksi. Ei
kukaan tiedä, kuka tuon käskyn antaa, se lähtee äkkiarvaamatta
työntekijäin kylmästä ja järkiperäisestä suuttumuksesta, ja niin pian
kun se on lausuttu, se täyttää, tuon yksimielisen yhteiskunnan hengen
mukaisesti, kaikkien sydämet. Osa kansasta luopuu saaliin hausta
antautuakseen sinä päivänä oikeuden toimeenpanoon. Lihavat laiskurit,
jotka huolettomissa joukoissa nukkuvat hunajaa sisältävillä seinillä,
herättää äkkiä ärtyisten neitseiden sotajoukko. Ne heräävät hurskaan
näköisinä ja epäröivinä eivätkä voi uskoa silmiänsä, ja niiden
hämmästyksen on yhtä vaikea tunkeutua niiden laiskuuden läpi
tietoisuuteen, kuin kuun säteen on tunkeutua rämeikön vedenkalvon
lävitse. Ne luulevat olevansa jonkun erehdyksen uhreja, ällistyneinä
ne katselevat ympärilleen ja niiden elämän pääaatteen uudelleen
elpyessä niiden paksuissa aivoissa ne astuvat askeleen hunaja-ammeita
kohti ammentaakseen niistä uusia voimia. Mutta se on mennyttä,
keväthunajan aika, lehmusten kukkaviinin, salvian, ajuruohon,
valkoapilan, meiramin sulan jumal-juoman aika. Sen sijaan että
vapaasti pääsisivät noihin suloisiin täysinäisiin säiliöihin, jotka
avasivat heidän suunsa tyydytykseksi miellyttävät imelät
vaha-ammeensa, ne kohtaavat joka taholla ojossa olevien
myrkkykeihäiden palavan metsän. Kaupungin ilma on muuttunut.
Mieluisan jumal-juoman tuoksun sijalla tuntuu sen myrkyn kitkerä
haju, mikä tuhansina pikku pisaroina välkehtelee piikkien kärjissä
levittäen kiukkuaa ja vihaa. Ennenkuin niille on selvinnyt koko
niiden rehevän olemassaolon kuulumaton kukistuminen keskellä
yhteiskunnan onnellisten lakien mullistusta, syöksyy jokaisen
säikähtyneen parasiitin kimppuun kolme tai neljä oikeudenpalvelijaa,
jotka tekevät parhaansa katkaistakseen siltä siivet, leikatakseen
poikki sen hienon varren mikä yhdistää takaruumiin eturuumiiseen,
taittaakseen väräjävät tuntosarvet, irrottaakseen raajat, löytääkseen
raon haarniskan renkaiden välissä sinne iskeäkseen miekkansa.
Kuhnurit tosin ovat suunnattoman suuria, mutta ollen aseettomia,
pistintä vailla, ne eivät ajattelekaan puolustusta, vaan koettavat
livistää pakoon tai vastustavat taajoja iskuja ainoastaan ruumiinsa
tylsällä paksuudella. Nurin heitettyinä ne pitelevät kömpelösti
voimakkailla raajoillaan vihollisiansa, jotka eivät hellitä, tai
vetävät vieriellessään muassaan koko hyökkääjäryhmän hurjaan mutta
pian taukoavaan pyörteeseen. Jonkun ajan kuluttua ne ovat niin
surkeassa tilassa, että sääli, joka ei milloinkaan ole varsin kaukana
oikeudesta sydämemme pohjalla, kiireesti herää ja tahtoisi pyytää
niille armoa--tosin turhaan--kovasydämisiltä työmehiläisiltä, jotka
tuntevat vain luonnon syvän ja kuivakiskoisen lain. Noiden
onnettomien siivet ovat repaleina, raajat irtiraastetut, tuntosarvet
runnellut; ja niiden ihmeteltävät mustat silmät, uhkuvien kukkien
kuvastimet, sinitaivaan ja kesän viattoman ylimielisyyden
heijastimet, eivät nyt kärsimyksen nöyrentäminä enään kuvasta muuta
kuin kuolon tuskaa ja kauhua. Toiset kuolevat haavoistaan, ja kaksi
tai kolme niiden pyöveleistä kantaa ne kaukaisille hautausmaille.
Toiset ovat keveämmin haavotettuja, ja niiden onnistuu vetäytyä
johonkuhun soppeen mihin kasaantuvat, ja taipumaton vartiosto pitää
ne siellä saarroksissa siksi kunnes kuolevat sinne nälkään ja
kurjuuteen. Useiden onnistuu päästä ovelle asti ja siitä ulkoilmaan
vetäen vihollisensa muassaan, mutta illan tullen ne palaavat nälän ja
pakkasen ahdistamina joukottain pesän suulle suojaa rukoilemaan.
Siellä ne kohtaavat toisen taipumattoman vartiajoukon. Seuraavana
päivänä ensi kertaa pesästä lähtiessään työmehiläiset puhdistavat
kynnyksen, jossa on kasottain hyödyttömien jättiläisten ruumiita; ja
tuon toimettoman sukukunnan muisto sammuu yhteiskunnassa herätäkseen
vasta tulevana keväänä.