Monasti tuo joukkosurma tapahtuu samana päivänä useissa
mehiläistarhan asumuksissa. Rikkaimmat, parhaiten hallitut tekevät
alotteen. Muutaman päivän perästä pienet, vähempivaraiset
yhteiskunnat seuraavat niiden esimerkkiä. Ainoastaan köyhimmät,
kurjimmat väestöt, joiden emo jo on kovin iäkäs ja miltei hedelmätön,
elättävät vielä koiraksensa, koska eivät tahdo luopua toivomasta yhä
odotetun neitseellisen kuningattaren hedelmöittämistä, joka vielä
saattaa syntyä. Mutta alkutalvella tulee kurjuus, jota ei voi
välttää, ja koko heimo, emo, kuhnurit, työmehiläiset, kasaantuu
riutuvaksi, yhteensulloutuneeksi joukoksi, joka kuolee
hiljaisuudessa, pesän hämärässä, ennen ensimäisen lumen tuloa.
Laiskurien mestauksen jälkeen työ alkaa väkirikkaissa ja varakkaissa
yhteiskunnissa uudelleen, mutta vähenevällä innolla, sillä mesineste
käy jo niukemmaksi. Suurien juhlien, samoin kuin suurten
murhenäytelmienkin aika on nyt ohi. Tuo ihmeentapainen elimistö
tuhansine sieluineen, tuo uneton, kukkien ja kasteen ravitsema jalo
ihmeluoma, heinäkuun sulopäivien kunniarikas mehiläispesä vaipuu
vähitellen, asteettain uneen, ja sen lämmin, tuoksuista raskas
hengitys hidastuu ja jähmettyy. Syyshunaja kasaantuu kuitenkin
kasaantumistaan ravintorikkaisiin seiniin, tarpeellisen varaston
täydentämiseksi, ja viimeisiä säiliöitä sulkee valkoinen, lahjomaton
vahasinetti.--Rakennustyöt lakkaavat, synnytyksien luku vähenee,
kuolleitten nousee, yöt pitenevät, päivät lyhenevät. Sade, tuimat
tuulet, aamu-usvat, liian äkillisen hämärän väijymykset tempaavat
pois satoja työmehiläisiä, jotka eivät enää palaa; ja koko tuo pieni
kansa, joka kaipaa aurinkoa yhtä kiihkeästi kuin Attikan puusirkat,
tuntee talven kylmän uhkan laskeutuvan asuinsijoilleen.
Ihminen on jo ottanut osansa sadosta. Jokainen hyvä pesä on hänelle
tuottanut neljäkymmentä tai viisikymmentä kg hunajaa, ja
erinomaisimmat antavat toisinaan sata kg, mikä määrä edustaa
suunnattomia nesteeksi muuttuneita valoavaruuksia, äärettömiä
kukkaskenttiä, joiden kukissa, toisessa toisen jälkeen, on käyty
tuhansia kertoja joka päivä. Nyt hän luo viimeisen katseen
jähmettyviin asumuskuntiin. Hän riistää rikkaimmilta pesiltä niiden
liiat aarteet, jakaakseen ne niille, joita onnettomuudet, aina
ansaitsemattomat, ovat köyhdyttäneet. Hän peittää huolellisesti
asumukset, sulkee portit puoleksi, poistaa hyödyttömät kehykset sekä
jättää mehiläiset niiden pitkään talviuneen. Ne kerääntyvät silloin
pesän keskelle, kyyristyvät kokoon ja ripustautuvat kennokakuille,
jotka sisältävät noita uskollisia säiliöitä, joista kylmien
talvipäivien kestäessä saadaan kesän muuntunutta nestettä. Kuningatar
on keskellä, vartiajoukkonsa ympäröimänä. Työmehiläisten ensimäinen
kerros pitää suljetuista kennoista kiinni, toinen kerros peittää sen,
sen taas peittää kolmas ja niin yhä edelleen viimeiseen saakka, joka
muodostaa pintakerroksen. Kun tämän pintakerroksen mehiläiset
tuntevat pakkasen pistoja, tunkeutuvat ne joukon sisään, ja toiset
täyttävät vuoroonsa niiden paikat. Pesässä riippuva rypäle on kuin
penseä, kellervä hunajamuurien jakama pallo, joka huomaamattoman
hitaasti nousee tai laskee, etenee tai peräytyy, sen mukaan kuin ne
kennot, joihin se on kiintynyt, tyhjenevät. Sillä vastoin sitä, mitä
yleensä luullaan, ei mehiläisten elämä talvella ole pysähtynyt, vaan
ainoastaan hidastunut.[17] Räpyttelemällä säännöllisesti siipiään,
noita auringon liekkien eloon jääneitä pikkusiskosia, jotka
kiihdyttävät tai hidastuttavat liikettänsä ulkoilman vaihtelujen
mukaan, ne ylläpitävät pallossaan muuttumattomasti kevätpäivän
lämmön. Tämä salainen kevät lähtee kauniista hunajasta, joka ei ole
muuta kuin muinoin muotonsa muuttanut auringonsäde, joka nyt palaa
entiseen muotoonsa. Se kiertelee pallossa jalon veren tavoin. Ne
mehiläiset, jotka ovat täysinäisissä kennoissa kiinni, tarjoovat sitä
naapureilleen, jotka taasen vuoroonsa antavat sitä toisille. Se
kulkee täten kädestä käteen, suusta suuhun ja saapuu joukon
äärimäiseen päähän asti--joukon, jolla on vain yksi ajatus ja yksi
kohtalo, hajaantuneena ja yhdistyneenä tuhansiin sydämiin. Se on
auringon ja kukkien sijaisena siksi kunnes sen vanhempi veli, suuren
todellisen kevään todellinen aurinko, luoden raolla olevasta portista
ensimäiset lämpimät katseensa, joista orvokit ja vuokot heräävät
uuteen eloon, lempeästi herättää työntekijät näyttääkseen heille,
että taivaan sini on vallannut entisen paikkansa maailmassa ja että
tuo katkeamaton kehä, mikä yhdistää kuoleman elämään, on tehnyt
kierroksen ja alkanut uutta elämää.
* * * * *