I
Jos kuningattarien hedelmöittämisen jälkeen taivas pysyy kirkkaana ja
ilma lämpimänä, jos siitepölyä ja hunajaa yhä edelleen tulvii
kukkasissa, niin työmehiläiset sietävät jonkunmoisesta unohtavaisesta
suvaitsevaisuudesta tai kenties äärimäisestä varovaisuudesta vielä
jonkun aikaa koiraksien kiusallisen ja rasittavan läsnäolon.--Nämä
käyttäytyvät pesässä niinkuin Penelopen kosijat Odysseuksen talossa.
Ne viettävät siellä iloista ja hekumallista elämää, nauttien
tuhlaavien ja törkeiden nimellisrakastajien joutilasta oloa:
kylläisinä, pöhövatsaisina, täyttäen kujat ja käytävät, ehkäisten
työtä, tuuppien ja tuupittuina, ällistyneinä, korskeina, paisuen
ajattelemattomasta ja sävyisästä ylenkatseesta, itse ollen järkevän
ja tarkotuksellisen ylenkatseen esineitä, tietämättä yhä kasvavasta
vihasta ja heitä odottavasta kohtalosta. Ne valitsevat pesän
lämpimimmän nurkan siellä rauhassa nukkuaksensa, nousevat
huolettomasti sijoiltaan mennäkseen imemään avonaisista kennoista
tuoksuvimman hunajan, ja tahraavat ulostuksillaan ne kennokakut,
joilla käyvät. Kärsivälliset työmehiläiset ajattelevat tulevaisuutta
ja korjaavat hiljaisuudessa vahingot. Puolipäivästä kolmeen,
siintävän tasangon väreillessä autuaassa uupumuksessa elokuun tai
kesäkuun auringon voittamattoman katseen alla, ne ilmenevät kennon
kynnykselle. Niillä on suunnattoman suurista mustista helmistä
muodostunut kypäri, kaksi korkeata, liikkuvaa töyhtöä,
vaaleankeltainen välkehtivä samettitakki, sankarin pörröinen ruumis
sekä nelinkertainen kankea ja läpikuultava vaippa. Ne pitävät
kauheata melua, työntävät syrjään vahtisotilaat, kaatavat kumoon
ilmanvaihtoa huolehtivat työmehiläiset sekä heittävät nurin
työntekijät, jotka palaavat vaatimattomalla saaliillaan sälytettyinä.
Ne ovat käytökseltään pöyhkeitä, vallattomia ja vaativaisia,
ikäänkuin jonkunmoiset maailmalle välttämättömän tarpeelliset
jumalat, jotka sikin sokin lähtevät jotakin suurta, arkijoukoille
tuntematonta tarkotusperää toteuttamaan. Yksitellen ne lentävät ulos,
rehentelevinä, vastustamattomina, ja laskeutuvat levollisesti
läheisimpiin kukkiin, siellä uinuakseen siksi kunnes iltapäivän
viileys ne unesta herättää. Silloin ne palaavat pesään yhtä mahtavana
pyörteenä ja alati tuon suuren yksinvaltaisen tarkotusperän
paisuttamina rientävät kellareihin, upottavat päänsä kaulaa myöten
hunaja-ammeihin, täyttävät itsensä kuin tynnyrejä uudistaakseen
uupuneet voimansa ja menevät taas hitain askelin sitä makeaa,
uneksimatonta ja huoletonta lepoa nauttimaan, joka heidät helmaansa
sulkee seuraavaan ateriaan saakka.