Onko tällä sanottu, että me kiinnymme valheisiin, mielivaltaiseen ja
epätodelliseen runollisuuteen, sekä että me paremman puutteessa
etsimme ainoastaan niistä ilomme? Tarkottaako tämä, että tässä
puheenalaisessa esimerkissä--itsessään se on mitätön, mutta me
pysymme siinä, koska se edustaa tuhansia muita samoin kuin koko
meidän kantaamme eriasteisten totuuksien suhteen--tarkottaako tämä,
että me tässä esimerkissä laiminlyömme fysiologisen selityksen
säilyttääksemme mielessämme ainoastaan tuon häälennon herättämän
mielenliikutuksen ja siitä nauttiaksemme, se kun, olipa syy siihen
mikä tahansa, joka tapauksessa on sen äkkiä epäitsekkääksi ja
vastustamattomaksi muuttuneen voiman kauneimpia lyyrillisiä
ilmauksia, johon kaikki luontokappaleet alistuvat ja jota sanotaan
rakkaudeksi? Ei mikään olisi lapsellisempaa, ei mikään mahdottomampaa
niiden erinomaisten tottumusten vallitessa, jotka nykyään kaikki
rehelliset etsijät ovat omistaneet.
Sen pienen yksityisseikan, että koirasmehiläisen elin voi tunkeutua
esiin ainoastaan ilmarakkojen paisumisen vaikutuksesta, myönnämme
tietenkin todeksi, koska se on kieltämätön. Mutta jos tyytyisimme
siihen, jos emme johtaisi katsettamme sitä ulommaksi, jos me siitä
tekisimme sen johtopäätöksen, että jokainen liian pitkälle tai liian
korkealle menevä ajatus välttämättä on väärä, sekä että totuus aina
on aineellisissa yksityiskohdissa, jollemme etsisi, mistä tahansa,
epävarmoista asioista, jotka usein ovat laajaperäisempiä kuin ne
epävarmat seikat, jotka pikkumainen selitys pakottaa meidät
hylkäämään, esim. ristisiitoksen salaperäisestä ongelmasta, elämän ja
suvun ikuisesta kehityksestä, luonnon suunnitelmasta, jollemme niistä
etsisi tuon selityksemme jatkoa, kauneuden ja suuruuden ulottumista
tuntemattomaan asti, niin miltei uskallan vakuuttaa, että me
viettäisimme elämämme kauempana totuudesta kuin ne, jotka sokeasti
pysyttelevät noitten ihmeellisten häitten runollisessa ja puhtaasti
mielikuvituksellisessa tulkitsemisessa. Nämä erehtyvät epäilemättä
totuuden muotoon tai värivivahdukseen nähden, mutta he elävät
kuitenkin enemmän kuin ne, jotka itserakkaina luulevat pitävänsä sen
kokonaan käsissään, totuuden vaikutuksen alaisina ja sen ilmakehässä.
He ovat valmiit sitä vastaanottamaan, heissä on vieraanvaraisempi
tila, ja joskin he eivät sitä näe, heidän katseensa ainakin pyrkii
sitä suuruuden ja kauneuden asuinsijaa kohti, missä on terveellistä
uskoa sen asustavan.
Emme tunne luonnon päämäärää, joka meidän käsityksemme mukaan on se
totuus, joka hallitsee kaikkia muita totuuksia. Mutta juuri sen
tähden, että tätä totuutta rakastamme, juuri ylläpitääksemme
sielussamme etsinnän palavaa intoa, on välttämätöntä, että me uskomme
sen suureksi. Jos sitten jonakin päivänä huomaamme kulkeneemme
harhaan, jos huomaamme että tämä totuus onkin vähäpätöinen ja
katkonainen, niin on kuitenkin juuri tuon otaksutun suuruuden
herättämä into saanut meidät oivaltamaan sen pienuuden, ja tämä
pienuus on taas varmaksi tultuaan opettava meille, mitä meidän on
tehtävä. Sillä välin ei ole liikaa, jos totuuden etsinnässä panemme
liikkeelle kaikki mitä järjessämme ja sydämessämme on voimakkainta ja
uskaliainta. Ja joskin lopputulos kaikesta tästä olisi kurja, emme
olisi kuitenkaan aikaansaaneet mitään vähäpätöistä tulosta
paljastaessamme luonnon päämäärän mitättömyyden tai tyhjyyden.
X
"Meillä ei ole vielä olemassa totuutta", sanoi minulle eräänä päivänä
eräs nykyajan suurimpia fysiologeja, kävellessämme maaseudulla, "ei
ole vielä totuutta, mutta kaikkialla on tavattavissa kolme
tyydyttävää totuuden ilmestymismuotoa. Jokainen tekee valintansa, tai
oikeammin alistuu sille, ja tämä valinta, joka usein tapahtuu hänen
ajattelemattaan ja jossa hän pysyy, määrää kaiken sen muodon ja
ilmestystavan, mikä myöhemmin tunkeutuu hänen tietoisuuteensa.
Ystävä, jonka kohtaamme, nainen, joka hymyillen meitä lähestyy,
rakkaus, joka sydämemme avaa, kuolema tai suru, jotka sen sulkevat,
tuo syyskuun taivas, jota katselemme, tuo komea ja kaunis puutarha,
jossa näkee, kuten Corneillen 'Psyche'ssä, 'des berceaux de verdure
soutenus par des termes dorés' (kultaisten patsaiden kannattamia
lehtimajoja), lauma laitumella ja nukkuva paimen, kylän viimeiset
talot, puiden välitse siintävä valtameri, kaikki tämä laskee tai
nousee, kirkastuu tai himmenee, ennenkuin se meihin tunkeutuu sen
pienen vihjauksen mukaan, minkä valintamme sille antaa. Oppikaamme
totuuden ilmestymismuotoa valitsemaan. Elämän ehtoolla, jonka
kuluessa niin kiihkeästi olen etsinyt pientä totuutta ja fyysillistä
alkusyytä, alan helliä, en sitä, mikä niistä loitontaa, vaan sitä,
mikä käy niiden edellä, sekä varsinkin kaikkea, mikä ulottuu hiukan
niistä ulommaksi."
Olimme saapuneet Caux'n seudun ylängön huipulle tuossa Normandiassa,
joka on viehkeä kuin englantilainen puisto, mutta puisto joka on
luonnollinen ja rajaton. Tämä on yksi niitä harvoja paikkoja
maapallollamme, jossa luonto ilmenee täysin terveenä,
surkastumattomassa vihannassaan. Hiukan enemmän pohjoiseen päin uhkaa
sitä ilmanalan koleus, etelämpänä aurinko sitä uuvuttaa ja polttaa
ruskeaksi. Merelle asti ulottuvan tasangon reunalla muutamat
talonpojat pystyttivät aumaa.
"Katsokaahan--hän sanoi minulle--tästä katsottuina he ovat kauniit.
He pystyttävät tuota niin yksinkertaista, mutta tärkeätä
rakennettavaansa, joka ennen kaikkea on vakaantuvan ihmiselämän
onnellinen ja melkein muuttumaton muistomerkki: vilja-aumaa.
Etäisyys, iltailma tekee heidän riemuhuudoistaan jonkunmoisen
sanattoman laulun, joka vastaa päittemme yläpuolella lepattelevien
lehtien ylevään virteen. Heidän yläpuolellaan kaartuu loistava
taivas, ikäänkuin jos hyvät henget, palavat palmunoksat käsissään,
olisivat lakaisseet kaiken valon auman puolelle valaistakseen siten
kauemman aikaa heidän työtänsä. Ja palmujen jäljet ovat jääneet
taivaan sinikannelle. Katsokaa tuota yksinkertaista kirkkoa, joka
heitä hallitsee ja valvoo, kohoten mäen rinteellä keskellä tuuheita
lehmuksia ja kotoisen meren ulapalle viettävän tutun hautausmaan
nurmikkoa. He pystyttävät sopusuhtaisasti elämän muistomerkkinsä
kuolleitten omaistensa muistomerkkien juurelle, omaisten, jotka ovat
toimineet samalla tavoin ja nytkin ovat heitä lähellä.
"Katsokaa kaikkea yht'aikaa: ei ole ainoatakaan liian erikoista,
liian omituista yksityiskohtaa, niinkuin esim. asianlaita olisi
Englannissa, Provencessa tai Hollannissa. Tässä näemme luonnollisen
ja onnellisen elämän laajan kuvan, joka on kyllin jokapäiväinen
kelvatakseen vertauskuvaksi. Huomatkaa siis inhimillisen olemassaolon
sopusuhtainen rytmi näissä sen hyödyllisissä toimissa. Katsokaa
miestä, joka hevosta ajaa, koko sen ruumista, joka hangolla lyhdettä
ojentaa, vaimoja, jotka kumartuvat viljaa nostamaan ja lapsia, jotka
leikkivät... He eivät ole kiveä paikaltaan siirtäneet eivätkä luoneet
lapiollistakaan multaa kaunistaaksensa maisemaa, he eivät astu
askeltakaan, eivät istuta puuta, eivät kylvä kukkaa, joka ei olisi
niille tarpeellinen. Koko tämä kuvaelma on ainoastaan sen
ponnistuksen tarkottamaton lopputulos, minkä ihminen tekee pysyäkseen
hetkenkin olemassa keskellä luontoa, ja kuitenkaan eivät ne meistä,
joiden ainoana huolena on rauhan, sulouden ja syvän aatteen kuvien
keksiminen tai luominen, ole löytäneet mitään täydellisempää, vaan
tulevat yksinkertaisesti vain siveltimin ja sanoin kuvaamaan juuri
tätä, silloin kun tahtovat meille esittää kauneutta tai onnea. Siinä
ensimäinen niitä totuuden ilmestymismuotoja, joita muutamat
nimittävät totuudeksi."