"Entä me--arvelee runoilija--tuleeko meidän ilomme alati leijailla
totuuden yläpuolella?"
Tulee. Iloitkaamme joka hetki, kaikissa asioissa, ei siitä, mikä on
yläpuolella totuutta, joka on mahdotonta, koska emme tiedä, missä
tämä on, vaan siitä, mikä on havaitsemiemme pienten totuuksien
yläpuolella. Jos jokin sattuma, jokin muisto, jokin harhakuva, jokin
intohimo, jos sanalla sanoen mikä vaikutin tahansa aiheuttaa sen,
että jokin esine näyttää meistä kauniimmalta kuin muista, niin olkoon
meille ensinnäkin tämä vaikutin rakas. Kenties se onkin vain
erehdystä: erehdys ei estä, että sinä hetkenä, jolloin tuo esine
meistä näyttää ihailtavimmalta, meillä on enimmin edellytyksiä
havaitaksemme sen totuuden. Kauneus, minkä sille lainaamme, johtaa
huomiomme sen todelliseen kauneuteen ja suuruuteen, joita ei ole
helppo keksiä ja joiden olemus on jokaisen esineen välttämättömässä
yhteydessä yleisten ja ikuisten lakien ja voimien kanssa. Se
ihailemiskyky, jonka joku harhakuva on meissä synnyttänyt, ei mene
hukkaan siltä totuudelta, joka on tuleva ennemmin tai myöhemmin.
Entisten kauniiden mielikuvitusten herättämillä sanoilla ja
tunteilla, niiden kehittämässä lämmössä ihmiskunta nykyään ottaa
vastaan totuuksia, jotka kenties eivät olisi syntyneet eivätkä
löytäneet suotuisaa maaperää, elleivät nuo uhratut harhaluulot ensin
olisi päässeet täyttämään ja lämmittämään sydäntä ja järkeä, mihin
uudet totuudet tulevat laskeutumaan. Onnelliset ovat ne silmät, jotka
eivät harhakuvaa tarvitse nähdäkseen tämän näytelmän suuruuden!
Toisia harhaluulo opettaa katselemaan, ihailemaan ja riemuitsemaan.
Ja miten korkealle he katsonevatkaan, heidän katseensa ei milloinkaan
tähtää liian korkealle. Totuutta lähestyessämme se loittonee
korkeammalle, sitä ihaillessamme me sitä lähestymme. Kohotkoon
ihmisten riemu kuinka korkealle tahansa, se ei milloinkaan nouse
tyhjään eikä sitä tuntematonta ja ikuista totuutta ylemmälle, joka
jokaisen esineen yläpuolella liitelee vasta tulevana kauneutena.