Ihmeelliset häät, satumaisemmat kuin mitkään mielikuvituksemme
luomat, taivaan kirkkautta ja synkkää traagillisuutta täynnä, häät,
jotka intohimon puuska on lennättänyt elämän yläpuolelle, kuolettavat
ja häviämättömät, ainoat ja häikäisevät, yksinäiset ja loppumattomat!
Ihmeelliset lemmen hurmaukset, jossa kuolema, yllättäen rakastajan
kirkkaimmassa ja kauniimmassa aineessa mikä maapalloa ympäröi:
rajattomassa neitseellisessä avaruudessa, kiinnittää onnen hetken
aavan taivaan pyhään, läpikuultavaan sekeeseen, puhdistaa
tahraamattomassa valossa sen, mikä rakkaudessa on aina vähän
alhaista, tekee suudelman unhottumattomaksi sekä, tyytyen tällä
kertaa lievään kymmenykseen, ottaa itse omin äidillisin käsin
johtaakseen samaan ruumiiseen ja yhdistääkseen pitkän eriämättömän
tulevaisuuden varalle kaksi pientä haurasta elämää.
Syvässä totuudessa ei ole tätä runollisuutta, vaan siinä on toinen,
jonka käsittämiseen meillä on vähemmän taipumusta, mutta jota kenties
lopulta opimme ymmärtämään ja rakastamaan. Luonnon tarkotuksena ei
ole ollut valmistaa näille molemmille "atomi-hiukkasille", kuten
Pascal niitä nimittäisi, loistavia häitä, ihanteellista lemmenhetkeä.
Se on silmällä pitänyt ainoastaan, niinkuin jo yllä olemme
huomauttaneet, suvun parantamista ristisiitoksen kautta. Taatakseen
tämän se on soveltanut koiraksen elimen niin erikoisella tavalla,
että sen on mahdoton sitä käyttää muulloin kuin ilmojen avaruudessa.
Sen tulee ensinnäkin pitemmän lennon kautta täydellisesti laajentaa
molemmat suuret ilmapussinsa. Nämä suunnattomat ilmasta paisuvat
rakkulat painavat silloin takaruumiin alempia osia ja tekevät siten
elimen esiintunkemisen mahdolliseksi. Siinä on rakastajien
ihmeteltävän lemmenlennon, näitten loistavien häitten häikäisevän
takaa-ajon koko fysiologinen salaisuus, jotenkin arkiluontoinen,
sanonevat toiset, miltei suututtava, sanonevat toiset.