Palatkaamme kuningattaren traagillisiin häihin. Tässä tapauksessa
luonto siis tahtoo, ristisiitoksen aikaansaamiseksi, että kuhnurin ja
kuningattaren yhtyminen on mahdollinen ainoastaan taivasalla. Mutta
sen mielihalut kutoutuvat verkon tavoin, ja sen rakkaimpienkin lakien
täytyy lakkaamatta kulkea toisten lakien silmukkojen lävitse, jotka
taas vuoroonsa seuraavana hetkenä pujottautuvat edellisten lakien
silmukkojen lävitse.
Koska se on täyttänyt tämän saman taivaan lukemattomilla vaaroilla,
kylmillä tuulilla, viimoilla, myrskyillä, pyörteillä, linnuilla,
hyönteisillä, vesipisaroilla, jotka nekin tottelevat voittamattomia
lakeja, täytyy sen myös pitää huolta siitä, että tämä lemmenyhtyminen
on niin lyhytaikainen kuin mahdollista. Tämä onkin saatu aikaan,
koiraksen äkkikuoleman kautta. Yksi ainoa syleily riittää, ja häitten
seuraus menee täytäntöön morsiamen omassa ruumiissa.
Hän laskeutuu siintävistä korkeuksistaan pesää kohti, rakastajan
irtautuneiden sisälmysten liehuessa voitonlipun tavoin hänen
takanaan. Muutamat mehiläistutkijat väittävät työmehiläisten
osottavan suurta iloa tämän paluun tapahtuessa, joka on niin rikas
lupauksista ja toiveista. Niinpä Büchner piirtää siitä
yksityisseikkaisen kuvauksen. Olen useamman kerran vaaninut näitä
paluuhetkiä häämatkalta ja tunnustan, etten ole voinut huomata juuri
mitään erityistä mielenliikutusta, paitsi silloin kun oli kysymys
nuoresta kuningattaresta, joka oli lähtenyt lentoon parven etunenässä
ja edusti äskettäin perustetun ja vielä aution yhteiskunnan ainoata
toivoa. Silloin kaikki työmehiläiset ovat suunniltaan ja syöksyvät
ulos häntä vastaanottamaan. Mutta tavallisesti ne näyttävät hänet
kokonaan unhottaneen, huolimatta siitä, että yhteiskunnan
tulevaisuutta uhkaava vaara useinkin on yhtä suuri. Ne ovat ennalta
määränneet kaiken siihen hetkeen saakka, jolloin ne sallivat
kilpailevien kuningattarien surman. Mutta siihen saavuttuaan niiden
vaisto vaikenee; on ikäänkuin lovi niiden viisaudessa. Ne näyttävät
siis jotenkin välinpitämättömiltä. Ne kohottavat päänsä, huomaavat
kenties hedelmöittämisen julman merkin, mutta epäluuloisina eivät
osota sitä riemua, jota mielikuvituksemme odotti. Ollen järkeviä ja
hitaita mielikuvitelmiin antautumaan ne luultavasti odottavat toisia
todistuksia ennenkuin rupeavat riemuitsemaan. Ihminen on väärässä
tahtoessaan näiden pienten niin suuresti meistä eroavien olijoiden
kaikki tunteet johdonmukaisiksi ja äärimäiseen asti inhimillisiksi.
Mehiläisiä kuten kaikkia niitä eläimiä tutkiessa, joissa esiintyy
meidän oman älymme kajastusta, saavuttaa harvoin niin tarkkoja
lopputuloksia kuin mitä kirjoissa kuvaellaan. Liian monet asianhaarat
jäävät meiltä tuntemattomiksi. Miksi kuvaisimme ne täydellisemmiksi
kuin ovatkaan, sanomalla sellaista, mikä on olematonta? Joskin ne
muutamien mielestä olisivat mieltäkiinnittävämpiä, jos olisivat
itsemme kaltaisia, niin tämä johtuu siitä, ettei heillä vielä ole
oikeata käsitystä siitä, minkä tulee herättää vakavan hengen
mielenkiintoa. Tutkijan päämaali ei ole hämmästyttää, vaan ymmärtää,
ja hän on yhtä halukas yksinkertaisesti merkitsemään meistä eroavan
ymmärryksen vajavuudet ja kaikki meikäläisistä eroavan aivoelämän
merkit kuin kertomaan niistä ihmeitä.
Kuitenkaan ei tämä työmehiläisten välinpitämättömyys ole
yksimielinen. Hengästyneen kuningattaren saapuessa pesän kynnykselle
muodostuu joitakuita joukkoja, jotka häntä saattavat holvien suojaan,
minne aurinko, tuo pesän kaikkien juhlien sankari, tunkeutuu pienin,
pelokkain askelin, varjolla ja valolla valaen pesän vahaseinät ja
hunaja-esiriput. Muuten ei vastanaitu nuorikko millään tavalla
hämmenny enempää kuin hänen kansansakaan, eikä hänen ahtaisiin
aivoihinsa--käytännöllisen ja tylyn kuningattaren aivoihin--lukuisia
mielenliikutuksia mahdukaan. Hänellä on nyt vain yksi ajatus
mielessä, nimittäin vapautua niin pian kuin mahdollista puolisonsa
hänelle jättämistä kiusallisista muistoista, jotka hänen kulkuaan
ehkäisevät. Hän istuutuu kynnykselle ja irrottaa huolellisesti
hyödyttömät elimet, jotka työmehiläiset sitä mukaa kantavat pois ja
heittävät kauas pesästä; koiras on näet hänelle antanut kaiken mikä
sillä itsellä oli, vieläpä paljoa enemmän kuin mikä olikaan
tarpeellista. Kuningatar säilyttää siemensäiliössään ainoastaan
siemennesteen, missä uiskentelee tuhansittain elonituja, jotka hänen
viimeiseen hetkeensä saakka yksitellen tulevat munien ohikulkiessa
toimittamaan hänen ruumiinsa hämärässä tuon koiras- ja naarasaineksen
salaperäisen yhtymisen, josta työmehiläiset syntyvät. Omituisen
vaihdon kautta kuningatar tuottaa koirasaineksen sekä koiras
naarasaineksen. Kaksi päivää lemmenyhtymyksen jälkeen kuningatar
munii ensimäiset munansa, ja heti kansa ympäröi häntä hellillä
huolillaan. Siitä alkaen hän kahdella sukupuolella varustettuna,
ruumiissaan ehtymätön koirasaines, alottaa todellisen elämänsä; hän
ei enää poistu pesästä, ei näe enää päivän valoa, ellei parvea
seuratakseen; eikä hänen hedelmällisyytensä herkiä ennenkuin kuoleman
lähestyessä.