IV

Useimmilla olennoilla on jonkunmoinen hämärä tunne siitä, että vain

epävarma sattuma, jonkunmoinen läpikuultava kalvo, erottaa kuoleman

rakkaudesta ja että luonnon syvä ajatus tahtoo, että olija kuolee

sillä hetkellä, kun se siirtää elämän lahjan toiselle. Epäilemättä

juuri tämä perinnäinen pelko antaa rakkaudelle niin suuren

merkityksen. Tässä ainakin tuo aate, jonka muisto vielä sekottuu

ihmistenkin suudelmiin, toteutuu alkuperäisessä

yksinkertaisuudessaan. Heti lemmenyhtymisen tapahduttua avautuu

koiraksen vatsa, elin irrottuu vetäen muassaan sisälmysten joukon,

siivet herpoavat, ja lemmensalaman iskemänä tuo tyhjä ruumis pyörii

ja syöksyy syvyyteen. Sama aate, joka äsken partenogeniassa uhrasi

pesän tulevaisuuden koiraksien erinomaisen lisääntymisen hyväksi,

uhraa tässä koiraksen pesän tulevaisuuden hyväksi.

Se herättää alati hämmästystämme, tuo aate; mitä enemmän sitä

harkitsee, sitä vähemmän varmuutta saapi; ja Darwin esim.,

mainitakseni sen, joka kaikista ihmisistä on sitä innokkaimmin ja

suunnitelmanmukaisimmin tutkinut, Darwin kadottaa, myöntämättä sitä

täysin itsellensäkään, joka askeleella varmuuttansa ja on pakotettu

peräytymään kaiken tuon odottamattoman ja ristiriitaisen eteen

joutuessaan. Katsokaahan häntä, jos tahdotte seurata tuota ylhäisen

nöyryyttävää näytelmää, ihmishengen kamppailua äärettömän voiman

kanssa, katsokaa häntä, kun hän koettaa selvittää sekasikiöiden

hedelmättömyyden tai hedelmällisyyden outoja, uskomattoman

salaperäisiä ja hajanaisia lakeja, taikka niitä lakeja, jotka

määräävät yksityis- ja sukuominaisuuksien muuntelevaisuuden. Tuskin

hän on määritellyt jonkun periaatteen, kun jo lukemattomat

poikkeukset sitä ahdistavat, ja piankin tuo ahdistettu periaate on

onnellinen, jos löytää turvapaikan jossain sopessa ja saa edes

poikkeuksen nimellä säilyä vähäpätöisenä tähteenä.

Asian laita on nimittäin se, että sekasiitostapauksissa,

muuntelevaisuudessa (erittäinkin niissä samanaikuisissa

muunnostapauksissa, joita sanotaan kasvun vaihtovaikutuksiksi),

vaistossa, olemassaolon kilpailussa, valinnassa, orgaanisten olioiden

geologisessa sukujaksossa ja maantieteellisessä jaossa,

molemminpuolisessa heimolaisuudessa, kuten kaikessa muussa luonnon

ajatus on saivarteleva ja huolimaton, säästäväinen ja tuhlaavainen,

varovainen ja tarkkaamaton, häilyväinen ja järkähtämätön, häärivä ja

liikkumaton, yksi ja epälukuinen, suurenmoinen ja pikkumainen samalla

hetkellä ja samassa ilmiössä. Silloin kun sillä oli edessään

yksinkertaisuuden rajaton, neitseellinen kenttä, se täyttää sen

pikkuerehdyksillä, ristiriitaisilla pikku laeilla, pienillä,

vaikeilla pulmilla, jotka joutuvat harhaan olemassaolon tiellä

sokeiden laumojen lailla. Totta on, että kaikki tämä tapahtuu vain

meidän silmissämme, jotka heijastavat ainoastaan omaan kokoomme ja

omiin tarpeisiimme sovelletun todellisuuden; eikä mikään oikeuta

meitä uskomaan, että luonto jättää huomiotta syynsä ja harhaan

joutuneet tuloksensa.

Joka tapauksessa on harvinaista, että se sallii niiden mennä liian

kauas tai lähestyä järjettömiä tai vaarallisia seutuja. Sillä on

käytettävänään kaksi voimaa, jotka aina ovat oikeassa, ja kun ilmiöt

siirtyvät määrätyitä rajoja ulommaksi, se antaa merkin elämälle tai

kuolemalle, jotka välinpitämättöminä tulevat palauttamaan

järjestyksen ja jälleen viitottamaan tien.

V

Joka taholla luonto lipuu käsistämme, se vieroo useimpia sääntöjämme

ja rikkoo kaikki meidän mittamme.--Oikealla puolellamme se on

ajatustamme alempana, kohotakseen vasemmalla ajatustamme

korkeammalle, jyrkkänä kuin vuori. Alituisesti se meistä tuntuu

erehtyvän, niin hyvin ensimäisten kokeittensa maailmassa kuin

viimeistenkin, tarkotan ihmismaailmassa. Siinä se hyväksymisellään

vahvistaa himmeän joukon vaiston, enemmistön tiedottoman vääryyden,

järjen ja hyveen tappion, sen alhaisen siveysopin, joka johtaa suvun

suurta virtaa ja joka silminnähtävästi on sitä siveysoppia

ala-arvoisempi, jota se henki voi käsittää ja toivoa, joka yhtyy

pieneen kirkkaampaan virtaukseen, mikä nousee jokea ylöspäin. Mutta

onko tämä sama henki sittenkään väärässä kysyessään tänään itseltään,

eikö sen velvollisuutena ole etsiä jokaista totuutta, siis

siveellisiä totuuksia yhtä hyvin kuin muitakin tästä kaaoksesta

pikemmin kuin omasta itsestään, jossa ne ilmenevät verrattain niin

selvinä ja tarkkoina?

Hän ei ajattelekaan kieltää oman ihanteensa järkevyyttä ja

hyveellisyyttä, tuon ihanteen, joka on niin monien sankarien ja

tietäjien pyhittämä; mutta joskus hän itsekseen arvelee, eikö tämä

ihanne kenties ole muodostunut liian erillään tuosta suunnattomasta

moninaisuudesta, jonka hajanaista kauneutta se on edustavanaan.

Syystä hän on tähän asti voinut pelätä, että hän sovelluttaessaan

oman siveysoppinsa luonnon siveysopin mukaan mahdollisesti on

hävittänyt sen, mikä hänestä näyttää olevan juuri tämän luonnon

mestariteos. Mutta nyt, kun hän vähän paremmin tuntee luonnon ja kun

muutamat vielä hämärät, mutta aavistamattoman laajalle ulottavat

vastaukset ovat sallineet hänen vilahdukselta huomata suuremman

suunnitelman ja järjen kuin mitä hän milloinkaan olisi voinut

kuvitella omaan itseensä sulkeutuessaan, on hänen pelkonsa

vähentynyt, eikä hänen tarvitse enää niin ehdottomasti vetäytyä oman

erikoisen hyveensä ja järkensä suojaan. Hän katsoo mahdottomaksi,

että se, mikä on niin suurenmoista, voisi kehottaa ketään

pienentämään itseään. Hän tahtoisi tietää, eikö hetki jo ole tullut,

jolloin hänen tulisi asettaa tarkemman tutkimuksen alaiseksi omat

perusaatteensa, varmuutensa ja haaveensa.

Toistan sen vielä kerran: hän ei aio luopua inhimillisestä

ihanteestaan. Se, mikä alussa tuntuu epäävän tämän ihanteen,

kehottaakin siihen palaamaan, Luonto ei saattane antaa huonoja

neuvoja ihmishengelle, josta ei mikään totuus, joka ei ole vähintäin

yhtä korkea kuin hänen oman kaihonsa totuus, näytä kyllin korkealta

ollakseen ratkaiseva sekä sen suuren suunnitelman arvoinen, jota hän

kaikin voimin pyrkii käsittämään. Ei mikään muutu paikaltaan hänen

elämässään, ellei hänen kanssaan kohotakseen, ja vielä kauan hän

mielestään kohoaa lähestyessään entistä hyvää ihannekuvaansa. Mutta

hänen ajatuksessaan kaikki muuttuu entistä vapaammin, ja

rankaisematta hän saattaa intohimoisessa mietiskelyssään syventyä

niin syvälle, että hän hellii samalla rakkaudella kuin hyveitä myös

elämän julmimpia ja siveettömimpiä ristiriitaisuuksia, koska hän

varmasti aavistaa, että monet toisiaan seuraavat laaksot vihdoin

johtavat toivotulle ylängölle. Tämä mietiskely ja tämä rakkaus ei

estä häntä, varmuutta etsiessään ja silloinkin, kun hänen

tutkimuksensa johtavat hänet sen vastakohtaan, mitä hän rakastaa,

muodostamasta käytöstänsä inhimillisesti kauneimman totuuden mukaan

sekä pysyttelemästä korkeimmalla toistaiseksi saavutettavissa

olevalla kannalla. Kaikki mikä lisää terveellistä, suopeata hyvettä

astuu välittömästi hänen elämäänsä; se mikä sitä vähentäisi pysyy

siinä ikäänkuin liettyneenä niiden liukenemattomien suolojen tavoin,

jotka järkkyvät vasta ratkaisevan kokeen hetkellä. Hän saattaa

myöntyä alempiarvoiseen totuuteen, mutta toimiakseen tämän totuuden

mukaisesti odottaa hän--vuosisatojakin, jos on tarpeen--siksi kunnes

huomaa tämän totuuden yhteyden sellaisten totuuksien kanssa, jotka

ovat kyllin rajattomia itseensä sulkeakseen kaikki muut, ulottuakseen

kaikkia muita ulommaksi. Sanalla sanoen, hän erottaa siveellisen

järjestyksen älyllisestä järjestyksestä eikä suvaitse ensinmainitussa

mitään muuta kuin sen, mikä on muinaista suurempaa ja kauniimpaa. On

kyllä moitittavaa, kun ihminen erottaa nämä kaksi alaa sillä tavoin

kuin hän elämässä liiankin usein tekee, voidakseen toimia kehnosti,

vaikka osaa ajatella hyvästi. Mutta toiselta puolen on aina

terveellistä ja järkevää nähdä huono ja seurata parempaa, suunnata

toimintansa aatettansa ylemmälle, sillä inhimillinen kokemus sallii

meidän päivä päivältä selvemmin toivoa, että korkein ajatus, jonka

voimme saavuttaa, on vielä kauan oleva sitä salaperäistä totuutta

alempana, jota etsimme. Muuten, joskaan ei mikään edellä sanotusta

olisi totta, olisi hänellä jäljellä yksinkertainen ja luonnollinen

syy olla vielä hylkäämättä inhimillistä ihannettaan. Mitä suurempaa

voimaa hän myöntää niillä laeilla olevan, jotka näyttävät puoltavan

itsekkyyttä, vääryyttä ja julmuutta, sitä suurempaa voimaa hän

samalla suo toisille laeille, jotka opettavat jalomielisyyttä,

sääliä, oikeutta; sillä samassa kun hän alkaa suunnitelmanmukaisemmin

tasottaa ja punnita toiselta puolen sitä, mikä kuuluu

maailmankaikkeudelle, toiselta puolen sitä, mikä kuuluu hänelle

itselleen, hän näkee näissä viimeksimainituissa laeissa jotakin yhtä

syvästi luontoperäistä kuin edellisissäkin, koska ne ovat yhtä syvään

piirretyt hänen olemukseensa kuin nuo toiset ovat kirjotetut

kaikkeen, mikä häntä ympäröi.