Ani harvat ovat luullakseni katseellaan rikkoneet
mehiläiskuningattaren häitten salaisuuden, ne kun tapahtuvat kirkkaan
taivaan rajattomissa, häikäisevissä äärissä. Mahdollista on kuitenkin
havaita morsiamen epäröivää lähtöä ja puolison tuhoisaa paluuta.
Kärsimättömyydestään huolimatta morsian valitsee päivänsä ja tuntinsa
ja odottaa porttien hämärässä hetkeä, jolloin ihana aamu suurten
sinisten uurnojen syvyydestä tulvii yli avaruuden, jossa häät ovat
vietettävät. Hän rakastaa hetkeä, jolloin kastepisara vain muistona
keveästi kostuttaa lehtiä ja kukkasia, jolloin väistyvän
aamunsarastuksen viimeinen viileys taistelee tappionsa partaalla
päivän helteen kanssa, ikäänkuin alaston impi rotevan sotilaan
sylissä, jolloin hiljaisuus ja lähestyvän keskipäivän ruusut vielä
paikka-paikoin sallivat aamun orvokkien häviävän tuoksun tunkea
tuntuviin ja jonkun aamuruskon haurassointuisen äänen kuulua.
Silloin hän ilmenee pesän kynnykselle keskellä välinpitämättömiä,
askareissaan puuhaavia saaliin hankkijoita tai levottomain
työmehiläisten ympäröimänä, riippuen siitä, jättääkö hän siskoja
pesään vai onko häntä enää mahdoton korvata. Hän lähtee lentoon
taaksepäin, palaa pari kolme kertaa pesän kynnykselle ja painettuaan
tarkoin mieleensä valtakuntansa muodon ja aseman, jota hän ei
milloinkaan ennen ole ulkoa nähnyt, hän lentää kuin nuoli
kohtisuoraan ylös sinitaivaaseen. Hän saapuu siten huimaavan
korkealle, valoisiin avaruuksiin, minne eivät muut mehiläiset
milloinkaan elämässään uskalla kohota. Kaukana kukkien luona, missä
ne laiskoina liitelevät, koirakset ovat havainneet ilmiön ja
hengittäneet sitä mukaansatempaavaa tuoksua, joka vähitellen leviää
naapuripesiinkin saakka. Heti joukot kokoontuvat ja syöksyvät
kuningattaren jäljessä tuohon riemun mereen, jonka läpikuultavat
rajat siirtymistään siirtyvät niiden tieltä. Kuningatar taasen,
lennostaan hurmaantuneena, uljasta suvun lakia totellen, joka
valitsee hänelle rakastajan ja säätää, että kaikista vahvin yksin
saavuttaa hänet seesteen yksinäisyydessä, kohoaa yhä, ja aamun
sinervä ilma tunkee ensi kerran hänen takaruumiinsa ilma-aukkoihin ja
soi kuin taivaan soitto niissä tuhansissa hiussuonissa, jotka yhtyvät
niihin molempiin ilmaputkiin, jotka täyttävät puolet ruumiin koosta
ja saavat avaruudesta ravintonsa. Hän nousee yhä. Hänen täytyy
saavuttaa autio tienoo, jossa ei enää ole lintuja, jotka voisivat
salaista menoa häiritä. Yhä vielä hän kohoaa, ja nyt jo epätasainen
joukko vähenee ja harvenee hänen allaan. Heikot, raihnaiset,
vanhukset, vialliset, laiskojen tai rappeutuneiden yhteiskuntien
huonosti ravitut koirakset luopuvat takaa-ajosta ja häviävät
tyhjyyteen. Jäljellä on vain pieni väsymätön joukko leijailemassa
taivaan rajattoman opaalin alla. Hän vaatii siiviltänsä vielä
viimeisen voimanponnistuksen; ja nyt tuo käsittämättömien voimien
valitsema ylkä saavuttaa hänet, tarttuu häneen, läpitunkee hänet ja
molemminpuolisen lemmenpuuskan tempaamina ne kohoavat kierroksin yhä
korkeammalle, ja yhteen kietoutuneina ne pyörivät silmänräpäyksen
ajan rakkauden huimaavassa, vihamielisessä pyörteessä.