En liiottele tästä luonnon hämmästyttävästä ja mielettömästä
tuhlaavaisuudesta puhuessani. Parhaimmissa mehiläispesissä on
tavallisesti neljä- tai viisisataa koirasta. Rappiolle joutuneissa
tai heikommissa pesissä niitä on usein neljä- tai viisituhatta, sillä
mitä enemmän pesä lähenee perikatoansa, sitä enemmän se tuottaa
koiraksia. Saattaa sanoa, että mehiläistarha, jossa on kymmenen
asumuskuntaa, keskimäärin sirottaa avaruuteen määrättynä hetkenä
kymmenentuhatta koirasta, joista korkeintaan kymmenen tai viisitoista
pääsee tilaisuuteen tuon ainoan toimituksen suorittamiseen, jota
varten ne ovat syntyneet.
Sitä odottaessaan ne tyhjentävät yhteiskunnan varastot, ja viiden tai
kuuden työmehiläisen alituinen työ riittää tuskin elättämään yhtä
näitä laiskoja ja ahnaita reheviä loisia, jotka ovat väsymättömiä
ainoastaan leuoiltaan. Mutta luonto on aina suurenlainen, kun on
kysymys rakkauden toimituksista ja etuoikeuksista. Se on kitsas
ainoastaan työn elimiä ja välikappaleita luodessaan. Erittäin karsas
se on kaikkea sitä kohtaan, jota ihmiset sanovat hyveeksi.
Sitävastoin se ei laske niitä jalokiviä eikä niitä suosionosotuksia,
jotka se sirottelee vähäpätöisimmänkin rakastajan tielle; se huutaa
joka taholta: "Yhtykää, lisääntykää, ei ole muuta lakia, muuta
päämäärää kuin rakkaus",--lisäten sitten puoliääneen:--"ja pysykää
elossa jos voitte, se ei minua enää liikuta." Ei mikään auta, vaikka
kuinka haluamme jotakin muuta: kaikkialla kohtaa meitä tämä
siveyslaki, joka niin jyrkästi eroaa meidän moraalistamme. Huomatkaa
vielä samoissa pienissä olioissa sen nurjaa ahneutta ja mieletöntä
tuhlaavaisuutta. Hamasta syntymästänsä kuolemaan asti täytyy vakavan
työmehiläisen lentää kauas, tiheimpiin pensaikkoihin, etsimään
lukuisia kukkia, jotka koettavat piilottautua. Sen tulee keksiä
mesipesäkkeiden sokkeloista ja hedeponsien salakäytävistä niissä
piilevä hunaja ja siitepöly. Kuitenkin sen silmät ja hajuaistimet
ovat kuin viallisen verrattuina koiraksien vastaaviin elimiin. Nämä
voisivat olla miltei sokeita sekä hajuaistia vailla kärsimättä siitä,
tietämättä siitä juuri ollenkaan. Niillä ei ole mitään työtä, ei
mitään saalista etsittävänä. Niille tuodaan ravinto aivan valmiina,
ja ne viettävät elämäänsä imemällä hunajaa suoraan kennokakuilla
pesän hämärässä. Mutta nehän ovat rakkauden toimitsijoita, ja
suunnattomimmatkin ja hyödyttömimmätkin lahjat viskataan täysin
kourin tulevaisuuden kuiluun. Yksi tuhannesta niiden joukosta on
kerran elämässään seesteen huikaisevassa syvyydessä havaitseva
kuninkaallisen neitseen läsnäolon. Yksi tuhannesta on kerran
avaruudessa seuraava hetkeksi naaraan jälkeä, joka ei koetakaan
paeta. Se riittää. Tuo puolueellinen voima on äärimäiseen asti,
mielettömyyteen asti tuhlannut kuulumattomia aarteitaan. Jokaiselle
näistä rakastajista, joiden menestys on niin vähän todennäköinen,
joista yhdeksänsataa yhdeksänkymmentäyhdeksän surmataan muutama päivä
tuhannennen kuolettavaisen hääjuhlan jälkeen, se on antanut
kolmetoistatuhatta silmää kummallekin puolen päätä, jotavastoin
työmehiläisellä on ainoastaan kuusituhatta. Se on (Cheshiren laskujen
mukaan) varustanut niiden tuntosarvet
kolmellakymmenelläseitsemällätuhannella kahdeksallasadalla
hajukuopalla, kun työmehiläisillä ei ole niitä edes viittätuhatta.
Kas siinä sen epäsuhteen esimerkki, minkä huomaa miltei kaikkialla
niiden lahjojen välillä, joita se suo rakkaudelle, ja niiden, jotka
se tinkimällä myöntää työlle, sen suosion, jonka se tuhlailee siihen,
mikä aiheuttaa nautinnossa kuluvan elämän, sekä sen
välinpitämättömyyden välillä, jolla se jättää oman onnensa nojaan
sen, mikä kärsivällisesti ylläpitää elämänsä vaivannäössä. Joka
tahtoisi tehdä luonnon todenmukaisen luonnekuvan näin havaitsemiemme
piirteiden nojalla, tekisi siitä eriskummallisen hahmon, jolla ei
olisi mitään yhteistä meidän ihanteemme kanssa, jonka senkin
kuitenkin täytyy olla itse luonnosta lähtöisin. Mutta ihminen on
liian tietämätön voidakseen ryhtyä tämän kuvan laadintaan, johon hän
ei osaisi panna kuin suuren varjon ynnä pari kolme heikosti loistavaa
valopilkkua.