Nämä toimenpiteet koskevat vielä vahavankiloissaan viruvien nuorten
kuningattarien vartioimista. Olettakaamme, että mehiläiset katsovat
viisaammaksi olla lähettämättä toista parvea. Tässäkin tapauksessa on
kaksi eri menettelytapaa käytettävissä. Sallivatko ne ensin syntyneen
immen, sen jonka äsken näimme munasta pujahtavan, hävittää
kilpailevat siskonsa, vai odottavatko ne siksi kunnes hän on
suorittanut "häälennon" vaarallisen juhlamenon, josta koko
kansakunnan tulevaisuus voi riippua? Usein ne säätävät välittömästi
toimeenpantavan joukkosurman; usein ne myös asettuvat sitä vastaan,
mutta ymmärrettävästi on vaikeata ratkaista, tapahtuuko tämä toisen
parveilun varalle vai siksi että ajatellaan "häälennon" vaaroja,
sillä usein on huomattu, että ne, säädettyään toisen parven lähdön,
ovat äkkiä siitä luopuneet sekä hävittäneet koko ennalta valitun
poikueen, joko senvuoksi, että sää on muuttunut epäsuotuisemmaksi,
tai jostakin muusta meille tuntemattomasta syystä. Mutta
otaksukaamme, että mehiläiset ovat katsoneet hyväksi luopua
parveilusta ja ottaa edesvastuulleen "häälennon" vaarat. Kun nuori
kuningattaremme himonsa valtaamana lähestyy suurten kehtojen seutua,
avautuu vartioiden piiri sen ohikulkiessa. Julman kateutensa saaliina
hän syöksyy ensimäiselle kennolle, jonka kohtaa tiellään, ja koettaa
kynsin hampain repiä rikki vahakannen. Tämä onnistuu, hän tempaisee
kiivaasti pois asuntoa verhoavan kudoksen, paljastaa nukkuvan
ruhtinattaren ja, jos hän kilpailijansa jo siksi tuntee, kääntyy,
työntää pistimensä kupposeen ja pistää sillä kiihkoisesti, kunnes
vanki sortuu myrkyllisen aseen iskuista. Silloin se rauhottuu; sitä
tyydyttää kuolema, joka asettaa salaperäisen rajan kaikkien olentojen
vihalle; se vetää pistimen huotraan, ryntää toiseen kennoon, avaa
sen, kulkeakseen sen ohi, jos se löytää siitä ainoastaan toukan tahi
epätäydellisen kotelon, sekä herkeää vasta silloin kun se läähättäen,
uupuneena tuntee kynsiensä ja hampaittensa luisuvan voimattomina
vahaseiniä pitkin.
Mehiläiset sen ympärillä katselevat sen vihaa siihen osaa ottamatta
ja väistyvät syrjään jättääkseen sille taistelukentän vapaaksi; mutta
niin pian kun joku kenno on lävistetty ja ryöstetty, ne kiiruhtavat
paikalle, vetävät siitä ulos ja heittävät pesästä pois ruumiin, vielä
elävän toukan tai raadellun kotelon ahnaasti nielaisten kennon
pohjalla olevaa kallisarvoista nestettä. Sitten, kun uupunut
kuningatar heittää vihansa, ne itse suorittavat viattomien surman
loppuun, ja kuninkaallinen rotu kartanoineen häviää olemassaolosta.
Tämä on, koiraksien surmaamisen rinnalla, joka sitäpaitsi on enemmän
anteeksi annettava, pesän kammon hetki, ainoa jolloin työmehiläiset
sallivat eripuraisuuden ja kuoleman saada jalansijaa rauhallisilla
asuinpaikoillaan. Ja kuten usein luonnossa tapahtuu, juuri ne, joilla
on rakkauden etuoikeus, vetävät niihin väkivaltaisen kuoleman
eriskummalliset nuolet.
Joskus voi tapahtua, vaikka tämä on harvinaista, sillä mehiläiset
ryhtyvät monenmoisiin varokeinoihin sitä välttääkseen, joskus voi
tapahtua, että kaksi kuningatarta puhkaisee kennonsa samaan aikaan.
Silloin syttyy heti niiden kehdosta noustessa tuo äkillinen ja
kuolettava taistelu, josta Huber ensinnä on huomauttanut sangen
omituisen erikoiskohdan: joka kerta kun molemmat kitiinihaarniskalla
varustetut neitsyet taistellessaan joutuvat sellaiseen asemaan, että
pistimillään lävistäisivät toinen toisensa, niin saattaisi sanoa,
että--samalla tavoin kuin Iliadin taisteluissa--joku jumala tai
jumalatar, joka kenties on suvun jumala tai jumalatar, asettuu
väliin, ja molemmat taistelijat erkanevat saman kauhun valtaamina ja
pakenevat säikähtyneinä, joutuakseen hetken kuluttua uuteen
käsikähmään, paetakseen vielä kerran, jos kaksinkertainen tuho
uudelleen uhkaa niiden kansan tulevaisuutta, kunnes vihdoin toisen
onnistuu yllättää varomaton tai taitamaton kilpailijattarensa ja
surmata se vaaratta, sillä suvun laki vaatii ainoastaan yhden uhrin.