Palatkaamme tämän jälkeen kaupunkiin, joka uudestaan kansottuu, jossa
lukuisat kehdot lakkaamatta avautuvat ja jossa itse seinien aine
alkaa liikkua. Kuitenkaan tällä kaupungilla ei ole vielä
kuningatarta. Erään keskellä pesää olevan kakun reunoista kohoaa
seitsemän tai kahdeksan omituista rakennusta, jotka tavallisten
kennojen muodostaman rosoisen pinnan ympäröiminä johdattavat mieleen
kuun valokuvien omituiset kohoamat ja suppilot. Ne ovat jonkunmoisia
ryhmyisestä vahasta tehtyjä kallellaan olevia ja täydellisesti
suljetuita koteloita eli terhoja, jotka täyttävät kolmen tai neljän
työmehiläiskennon alan. Ne ovat tavallisesti ryhmitetyt saman pisteen
ympärille, ja lukuisa, omituisen levoton ja tarkkaavainen vartiosto
valvoo seutua, jota ympäröi jonkunmoinen kunnioituksen ilmakehä.
Siellä näet kehittyvät emät. Jokaiseen tämmöiseen koteloon on ennen
parven lähtöä laskettu muna, joka kaikin puolin on tavallisen
työmehiläismunan kaltainen; se on siihen pantu joko itse äidin tai
luultavammin, vaikkei siitä ole saatu täyttä varmuutta,
lastenhoitajain toimesta, jotka sen ovat sinne muuttaneet jostakin
läheisestä kehdosta.
Kolmen päivän kuluttua munasta tunkeutuu pieni toukka, jolle
tuhlataan erityistä ravintoa niin runsaasti kuin mahdollista; ja nyt
voimme seurata askel askeleelta yhtä noita luonnon suurenmoisen
yksinkertaisia menetelmiä, joita me, jos olisi puhe ihmisistä,
verhoisimme salliman kunnianarvoisalla nimellä. Pieni toukka kehittyy
tämän hoidon vaikutuksesta aivan erikoiseen suuntaan, ja sen aatteet
samoin kuin sen ruumiskin muuntuvat siihen määrään, että siitä
syntyvä mehiläinen näyttää kuuluvan aivan toisenlaiseen
hyönteisrotuun.
Sen elämä tulee kestämään neljä tai viisi vuotta, sen sijaan että se
muutoin eläisi kuusi tai seitsemän viikkoa. Sen takaruumis tulee
kahta vertaa pitemmäksi, sen väri enemmän kullanruskeaksi ja
kirkkaammaksi; sen pistin tulee käyräksi. Sen silmissä tulee olemaan
vain kahdeksan- tai yhdeksäntuhatta särmää, sen sijaan että olisi
kaksitoista- tai kolmetoistatuhatta. Sen aivot tulevat ahtaammiksi,
mutta sen munasarjat suunnattoman suuriksi, ja sillä on oleva
erityinen elin, siemensäiliö, joka sen tekee niin sanoakseni
kaksineuvoiseksi. Sillä ei ole oleva yhtäkään uutteran työelämän
välikappaletta: ei vahan erittämiseksi tarpeellisia poimuja, ei
harjaksia eikä vasuja siitepölyn kokoamiseksi. Sillä ei tule olemaan
ainoatakaan niistä tottumuksista, ei yhtäkään niistä intohimoista,
joita pidämme mehiläisen luonteelle ominaisina. Se ei tule aurinkoa
ikävöimään eikä tuntemaan avarain ilmojen tarvetta, ja se tulee
kuolemaan vierailematta koskaan kukkasen luona. Se on viettävä
elämänsä hämärässä ja keskellä joukon alituista hyörinää,
väsymättömästi etsien kehtoja, joihin sen on luotava asukkaita. Ei
ole varmaa, että sille on suotu kahta valon hetkeä elämässänsä--sillä
parven lähtö ei ole välttämätön--, kenties se on vain yhden ainoan
kerran käyttävä siipiänsä, ja silloin rientääksensä rakastajaansa
kohtaamaan. Omituista on nähdä, miten niin monet asiat, elimet,
aatteet, himot, tavat, kokonainen elämänkohtalo lepää näin
mahdollisuutena, ei siemenessä--tämä olisi kasvi-, eläin- ja
ihmiselämän tavallinen ihme,--vaan vieraassa, elottomassa aineessa:
hunajapisarassa.[13]