I
Sulkekaamme nyt nuori mehiläispesämme, jossa elämä, palaten
kiertokulkuunsa, leviää ja monistuu, jakaantuakseen vuorostaan niin
pian kun se on saavuttanut voiman ja onnen korkeimman kehitysasteen,
ja avatkaamme viimeinen kerta emäyhteiskunta, nähdäksemme mitä siellä
tapahtuu parven lähdön jälkeen.
Kun lähdön hyörinä on asettunut ja kun kaksi kolmannesta pesän
lapsista on sen hylännyt aikomatta milloinkaan palata, tuo onneton
kaupunki on kuin ruumis, josta veri on vuotanut kuiviin: se on
väsynyt, autio, miltei kuollut. Kuitenkin sinne on jäänyt muutamia
tuhansia mehiläisiä, jotka järkähtämättöminä, mutta hiukan uupuneina
ryhtyvät jälleen työhön, korvaavat voimiensa mukaan poissa olevat,
poistavat hurjistelun viimeiset jäljet, kokoovat hajotetut varat,
lentävät kukkasien luo, valvovat tulevaisuuden varastoa, tietäen
elintehtävänsä ja pysyen uskollisina velvollisuudelle, jonka tarkka
sallimus on heille määrännyt.
Mutta jos nykyisyys näyttääkin synkältä, niin kaikki, mitä silmä
kohtaa, on toivon elähyttämää. Me olemme yhdessä noista saksalaisista
satulinnoista, joissa seininä ovat tuhannet pienet lasipullot, jotka
sisältävät syntymättömien ihmisten sieluja. Olemme sillä elämän
olopaikalla, joka on ennen varsinaista elämää. Siellä on joka taholla
riippumassa huolellisesti suljetuissa kehdoissa, noiden ihmeellisten
kuusisärmäisten kennojen loppumattomissa riveissä, lukemattomia
koteloita, maitoa valkoisempia, jotka raajat kokoonkääriytyneinä ja
pää rinnalle painuneena odottavat heräämisen hetkeä. Nähdessään ne
täten niiden yhdenkaltaisissa lukemattomissa ja miltei
läpikuultavissa hautakammioissa, luulisi niitä valkohapsisiksi,
miettiviksi vuorentontuiksi tahi legionaksi neitsyitä, jotka
hikiliinan poimujen paineesta muodottomina lepäävät kuusisärmäisissä
arkuissaan, joita joku taipumaton geometrikko on monistanut
hulluuteen asti.
Ylhäältä alas näitä pystysuoria seiniä pitkin, jotka sisältävät
kokonaisen maailman, joka kasvaa, muuttaa muotoansa, kääntyy itsensä
ympäri, muuttaa pukuaan neljä tai viisi kertaa ja kehrää hämärässä
käärinliinaansa, lepattelevat työmehiläiset sadottain siipiänsä ja
karkeloivat ylläpitääkseen siten tarpeellista lämpöä ja kenties myös
toteuttaakseen jotakin hämärämpää tarkotusperää, sillä niiden
tanssissa on omituisia ja sääntöperäisiä ailahduksia, jotka
luultavasti vastaavat jotakin tarkotusta, jota ei kukaan tarkastaja
luullakseni ole voinut saada selville. Muutaman päivän kuluttua
näiden lukemattomien uurnien kannet (niiden lukumäärä suuressa
pesässä nousee kuuteenkymmeneen tai kahdeksaankymmeneen tuhanteen)
halkeilevat; ilmenee kaksi suurta mustaa ja vakavaa silmää sekä
näiden yli kohoavat tuntosarvet, jotka jo hapuilevat ympäröivää
maailmaa, sillävälin kun toimeliaat leuat laajentavat aukon. Heti
lastenhoitajat rientävät paikalle, auttavat nuorta mehiläistä
astumaan pois vankilastaan, tukevat, harjaavat, puhdistavat sitä ja
tarjoovat sille kielensä kärjellä sen uuden elämän ensimäistä
hunajaa. Nuori mehiläinen, joka tulee toisesta maailmasta, on vielä
huumaantunut, hiukan kalpea, horjuvainen. Se näyttää pieneltä
heikolta vanhukselta, joka on ollut vähällä vaipua hautaansa. Sitä
voisi sanoa matkustajaksi, joka vielä on tuntemattomien, syntymiseen
johtavien teitten untuvanhienoisen tomun peitossa. Muuten se on
täysin kehittynyt kiireestä kantapäähän; se tietää heti kaiken, mitä
sen tulee tietää, ja noiden työrahvaan lasten kaltaisena, jotka niin
sanoakseni jo syntyessään oppivat, ettei niillä ole oleva aikaa
leikkiä ja nauraa, se suuntaa matkansa ummessa olevia kennoja kohti
sekä alkaa lepatella siivillänsä ja liikkua tahdissa lämmittääkseen
vuoroonsa käärinliinoissa lepääviä siskojansa, pysähtymättä
ratkaisemaan kohtalonsa ja sukunsa hämmästyttävää arvotusta.
Kuitenkin sitä säästetään aluksi raskaammilta toimilta. Se menee
vasta viikon päästä syntymisensä jälkeen pesästä ulos, lähteäksensä
ensimäiselle siisteyslennollensa ja täyttääksensä ilmalla
ilmaputkensa (trakeat), jotka paisuvat, laajentavat koko ruumiin ja
tekevät sen tästä hetkestä alkaen avaruuden puolisoksi. Se palaa
sitten pesään, odottaa vielä viikon, ja sitten pannaan, yhdessä
samanikäisten siskojen kanssa toimeen ensimäinen saaliinetsintämatka
aivan erikoisen mielenkiihkon vallitessa, jota Belgian
mehiläishoitajat sanovat "keinotekoiseksi auringoksi" (soleil
d'artifice). Mieluummin voisi sitä sanoa "levottomuuden auringoksi"
(soleil d'inquiétude). Itse asiassa näkee, että ne ovat peloissaan,
ollen ahtaan pimeyden ja lukuisan joukon lapsia, näkee että ne
kammoavat sinistä syvyyttä ja valon ääretöntä yksinäisyyttä, ja
niiden hapuileva riemu on kauhuista kudottu. Ne käyskentelevät pesän
kynnyksellä, ne epäröivät, lähtevät ja palaavat useamman kerran. Ne
leijailevat ilmassa pää itsepintaisesti käännettynä synnyintaloa
kohti, ne piirtävät suuria ympyröitä, jotka kohoavat ja äkkiä
laskeutuvat jonkunmoisen koti-ikävän painosta, ja niiden
kolmetoistatuhatta silmää tutkii, heijastaa ja pidättää katseessaan
samalla kertaa lähiseudun kaikki puut, lähteen, säleristikon, aidan,
katot ja ikkunat, siksi kunnes tuo autereinen tie, jota pitkin ne
tulevat palatessaan liitelemään, on yhtä järkähtämättömästi piirtynyt
niiden muistiin, kuin jos kaksi teräsviivaa viittoaisi sen
avaruudessa.
Tässä kohtaamme uuden salaisuuden. Tutkikaamme sitä niinkuin
edellisiäkin, ja jos se samoin kuin nekin jättää kysymyksemme
vastausta vaille, niin se kuitenkin muutamalla hämärällä, mutta hyvän
tahtomme siemenellä kylvetyllä auranalalla laajentaa tietyn
tietämättömyytemme vainiota, joka on hedelmällisin, mikä meidän
toimeliaisuudellamme on tarjona. Millä tavoin mehiläiset löytävät
jälleen asuntonsa? Onhan toisinaan mahdotonta, että ne voisivat sen
nähdä; sehän usein piilee puiden takana, ja sen ovi, jota kohti ne
lentävät, on joka tapauksessa ainoastaan pieni, näkymätön piste
rajattomassa avaruudessa. Mistä johtuu, että, jos ne laatikossa
siirretään kahden tai kolmen km:n päähän pesästä, ne kuitenkin vain
kovin harvoin eksyvät?
Näkevätkö ne sen kaihtavien esteiden läpi? Löytävätkö ne tiensä
joidenkuiden merkkipisteiden avulla, vai onko niillä tuota erityistä
ja sangen vähän tunnettua aistia, jonka me luulemme muutamilla
eläimillä olevan, pääskysillä ja kyyhkysillä esimerkiksi, ja jota
sanotaan "suunta-aistiksi?" J.H. Fabren, Lubbockin ja varsinkin
Romanes'in kokeet(_Nature_, 29 lokak. 1886) näyttävät todistavan,
ettei niitä johda tämä outo vaisto. Toiselta puolen olen useamman
kerran huomannut, etteivät ne pane huomioon pesän muotoa eikä väriä.
Ne näyttävät enemmän kiinnittävän huomiota sen levyn tuttuun
ulkomuotoon, jolle niiden kartano on rakennettu, sekä aukon ja
lentolaudan asemaan [12]. Mutta tämäkin on ainoastaan sivuseikka, ja
jos mehiläisten poissaollessa muuttaa pesän etupuolen kokonaan
toisennäköiseksi, ne palaavat sinne yhtä suoraa tietä ilmapiirin
syvyyksistä eivätkä osota epäröimistä kuin astuessaan tuntemattomaksi
tulleen kynnyksen yli. Niiden menettely suuntaa löytäessä näyttää,
mikäli kokeittemme nojalla voimme siitä päättää, enemmän perustuvan
erinomaisen huolelliseen ja tarkkaan silmämittaan. Ne eivät tunne
itse pesää, vaan sen aseman ympäröivien esineiden suhteen, eivätkä
erehdy kuin kolmen tai neljän millimetrin verran. Ja tämä silmämitta
on niin ihmeteltävä, niin matemaattisen tarkka ja niin syvästi
juurtunut niiden mieleen, että jos pesää talven aikana on säilytetty
pimeässä kellarissa ja se asetetaan sitten uudelleen levylleen, mutta
hiukan oikealle tai vasemmalle entiseen verraten, niin kaikki
työntekijät palatessaan ensimäisiltä kukiltaan saapuvat
järkähtämättömässä suoraviivaisessa lennossa tarkoilleen samalle
kohdalle, jossa pesä oli viime kuluneena vuonna; ja vasta
hapuilemalla ne vihdoin löytävät muutetun oven. Voisi luulla, että
avaruus koko talven on uskollisesti säilyttänyt niiden lentomatkojen
häviämättömän raiteen, sekä että niiden pieni, joka päivä uutterasti
käyty polku on jäänyt kaiverrettuna taivaaseen.
Senvuoksi häviääkin, kun pesää muutetaan, suuri joukko mehiläisiä,
ellei ole kysymys pitkästä matkasta ja ellei maisema, jonka ne
tarkoilleen tuntevat kolmen tai neljän kilometrin alalla, ole
kokonaan muuttunut, ellei lisäksi mehiläishoitaja ole ollut kyllin
huolellinen asettaakseen laudan, tiilipalasen tai jonkun muun esteen
"lentoaukon" eteen ilmottaakseen niille, että muutos on tapahtunut,
joten ne uudelleen voivat perehtyä seutuun ja määrätä uuden
merkkipisteen.