En tahdo kaunistella totuutta, kuten moni muu on tehnyt mehiläisistä
kirjottaessaan. Tämänlaatuiset huomiot tarjoavat mielenkiintoa
ainoastaan, jos ne ovat ehdottoman rehellisiä. Jos olisin havainnut,
että mehiläiset ovat kykenemättömiä antamaan tietoa toisilleen
ulkonaisesta tapahtumasta, niin olisin luullakseni vastakohtana
tuolle pienelle pettymykselle voinut tuntea jonkunmoista iloa siitä,
että olisin vielä kerran todennut, että ihminen kaikesta huolimatta
on ainoa todellisesti järkevä olento meidän maapallollamme. Ja
sitäpaitsi, tultuaan määrättyyn elämän kohtaan tuntee enemmän iloa
siitä, että lausuu totuuden, kuin siitä, että kertoo kummastuttavia
asioita. Tässä tapauksessa, kuten jokaisessa muussakin, on parasta
pysyä tässä periaatteessa: jos paljas alaston totuus hetken näyttää
vähemmän suurelta, vähemmän jalolta tai vähemmän mieltäkiinnittävältä
kuin mielikuvitukseen perustuva koristus, jolla voisi sitä kaunistaa,
niin syy on meissä, jotka emme vielä osaa nähdä sen aina
hämmästyttävää yhteyttä meidän oman vielä tuntemattoman olentomme ja
kaikkeuden lakien kanssa; eikä tässä tapauksessa ole tarpeellista
suurentaa ja jalostaa totuutta, vaan meidän omaa ymmärrystämme.
Myönnän siis, että merkityt mehiläiset sangen usein palaavat yksin.
Täytyy otaksua, että niiden keskuudessa on samat luonteen
erilaisuudet kuin ihmisissäkin, että on sekä vaiteliaita että
puheliaita mehiläisiä. Muuan henkilö, joka seurasi kokeitani, väitti
itsekkyyden ja turhamielisyyden syyksi, että moni mehiläinen ei
mielellään ilmota rikkautensa lähdettä eikä ja'a yhdenkään ystävänsä
kanssa kunniaa työstä, jota kansa varmaankin pitää hämmästyttävänä.
Sellaiset alhaiset viat eivät suinkaan hajahda tuhanten sisarusten
talon suloiselle, rehelliselle ja raittiille hengelle. Olkoonpa sen
asian laita mikä tahansa, niin tapahtuu myös usein, että onnen
suosima mehiläinen palaa hunajalähteelle kahden tai kolmen työtoverin
seuraamana. Tiedän että sir John Lubbockin "Ants, Bees and Wasps"
(Muurahaiset, mehiläiset ja ampiaiset) nimisen teoksen liitteessä on
pitkät ja tarkat havainto-taulukot, joista voi päättää, ettei juuri
koskaan tule toista mehiläistä oppaan seurassa. En tiedä, millaisia
mehiläisiä tuo oppinut luonnontutkija käytti kokeissaan, vai olivatko
olosuhteet erikoisen epäsuotuisia. Tarkastaessani omia tarkkoja
sarekkeitani, joita tehdessäni olen koettanut suurimmalla
mahdollisella varovaisuudella välttää sitä, että hunajan tuoksu
suoraan paikalle houkuttelisi mehiläisiä, huomaan mehiläisten tuoneen
muassaan muita keskimäärin neljä kertaa kymmenestä.
Olenpa eräänä päivänä tavannut aivan merkillisen pienen italialaisen
mehiläisen, jonka selän olin merkinnyt sinisellä värillä. Toisella
matkallaan se palasi kahden sisaren kanssa. Vangitsin nämä
häiritsemättä ensimäistä. Se lähti, ilmeni sitten uudelleen kolmen
toverin seurassa, jotka myös vangitsin, ja samalla tavoin yhä
edelleen iltaan saakka, jolloin päästäessäni vankini saatoin nähdä,
että se oli ilmottanut uutisen kahdeksalletoista mehiläiselle.
Sanalla sanoen, jos teette samat kokeet, niin tulette huomaamaan,
että tiedon antaminen, jollei se olekaan sääntönä, kuitenkin tapahtuu
sangen usein. Tämä ominaisuus on niin yleisesti tunnettu Amerikan
mehiläistenpyytäjäin keskuudessa, että he käyttävät sitä hyväkseen,
kun on löydettävä pesä. "Ne valitsevat", sanoo Josiah Emery
(Romanes'in Animal intelligence nimisessä teoksessa I s. 117 olevan
sitaatin mukaan), "yrityksiensä lähtökohdaksi kentän tai metsän, joka
on kaukana jokaisesta kesytettyjen mehiläisten asumuksesta.
Saavuttuaan paikalle ne vaanivat muutamia mehiläisiä, jotka
kokoilevat kukista saalistaan, ottavat ne kiinni ja sulkevat ne
rasiaan, jossa on hunajaa; sitten kun ne ovat imeneet hunajaa
kyllikseen, he päästävät ne vapaaksi. Sitten tulee odotuksen
hetkinen, jonka pituus riippuu siitä, kuinka kaukana puunontelossa
oleva mehiläispesä on. Vihdoin kärsivällisesti odotettuaan pyydystäjä
huomaa aina lopulta mehiläisensä, jotka palaavat muassaan useat
toverit. Hän ottaa ne kiinni kuten äskenkin, kestitsee niitä
runsaasti ja päästää jokaisen niistä irti eri paikasta painaen
tarkasti muistiinsa mihin suuntaan ne lentävät. Piste, jota kohti
niiden nähdään keskittävän lentonsa, osottaa suunnilleen pesän
aseman."