Kuitenkin täytyy sanoa totuus kokonaisuudessaan. Tarkastellessamme
mehiläisten ihmeteltävää uutteruutta, järjestystä, kieltäytymistä,
eräs asianhaara meitä aina hämmästyttää ja keskeyttää ihailumme: tämä
on niiden välinpitämättömyys kumppanien kuoleman ja onnettomuuden
suhteen. Mehiläisen luonteessa on outo kaksinaisuus. Pesän helmassa
kaikki rakastavat ja auttavat toinen toistansa. Ne ovat yhtä
yksimielisiä kuin saman sielun hyvät ajatukset. Jos yhtä niistä
haavotatte, niin tuhannet uhraavat elämänsä kostaakseen solvauksen.
Pesän ulkopuolella ne eivät enää tunne toisiansa. Silpokaa niiltä
jäsenet, ruhjokaa ne,--tai olkaa mieluummin sitä tekemättä, sehän
olisi turhaa julmuutta, sillä asia on varma--vaan otaksukaamme, että
silvotte ja muserratte jonkun askeleen päähän pesästä asetetulle
kennokakulle kymmenen, kaksikymmentä tai kolmekymmentä samasta
pesästä lähtenyttä mehiläistä, niin ne, joihin ette ole koskeneet,
eivät käännä päätänsäkään, vaan ammentavat yhä edelleen
outomuotoisella, kiinalaista asetta muistuttavalla kielellään
nestettä, joka niille on kallisarvoisempaa kuin elämä, huolimatta
kuolonkamppauksesta, jonka viimeiset kouristukset niitä hipaisevat,
kuulematta tuskanhuutoja, jotka kohoavat niiden ympäriltä. Ja jottei
mitään menisi hukkaan ne nousevat, kun kakku on tyhjennetty, tyynesti
kuolleitten ja haavottuneiden päälle, kootaksensa uhreihin tarttuneen
hunajan, tuntematta mielenliikutusta nähdessään kuolleet kumppaninsa,
ajattelemattakaan toisten auttamista. Niillä ei siis ole tässä
tapauksessa käsitystä vaarasta, joka niitä uhkaa, koska ylt'ympäri
leviävä kuolema ei niitä häiritse, ei vähintäkään yhteyden eikä
säälin tunnetta. Mitä pelkoon tulee, voi sen helposti ymmärtää, koska
mehiläinen ei tiedä pelosta ja koska ei mikään maailmassa sitä
säikytä, paitsi savu. Pesästä lähtiessään se imee taivaansinen
suloudesta myös pitkämielisyyttä ja myöntyväisyyttä. Se väistyy sen
tieltä, joka sitä häiritsee, se ei ole huomaavinaan sen olijan
olemassaoloa, joka ei ahdista sitä liian läheltä. Voisi luulla, että
se tietää olevansa avaruudessa, joka kuuluu kaikille, jossa
jokaisella on oikeus omaan paikkaansa, jossa on soveliasta olla
maltillinen ja rauhallinen. Mutta tämän suvaitsevaisuuden alla piilee
kaikessa rauhassa sydän, joka on niin itsetietoinen, ettei se
ajattele oman arvonsa esiintuomista. Se väistyy syrjään, jos joku
sitä uhkaa, mutta se ei milloinkaan pakene. Toiselta puolen se ei
pesässä rajotu tähän passiiviseen vaaran tietämättömyyteen. Se
ahdistaa kuulumattoman kiivaasti jokaista elävää olentoa, oli se
sitten muurahainen, jalopeura tai ihminen, joka rohkenee hipaistakaan
pyhää arkkia. Sanokaamme tätä, mielenlaatumme mukaan, vihaksi,
tyhmäksi kiivaudeksi tai urhoollisuudeksi.
Mutta siitä yhteydentunteen puutteesta, jota ne osottavat pesän
ulkopuolella, en tiedä mitään sanoa, yhtä vähän kuin
myötätuntoisuuden puutteesta pesän sisällä. Täytyykö uskoa, että
jokaisella järjen lajilla on noita odottamattomia rajoja sekä että se
pieni liekki, joka vaivoin aivoista säteilee niin monen hervottoman
aineen vaivaloisen palamisen lävitse, aina on niin vajanainen, että
se kykenee paremmin valaisemaan yhden kohdan ainoastaan monen muun
kustannuksella? Saattaa otaksua, että mehiläinen--tai luonto
mehiläisessä--on täydellisemmin kuin missään muualla maailmassa
järjestänyt yhteistyön ja tulevaisuuden palveluksen ja rakkauden.
Tämän vuoksiko ne kadottavat kaiken muun näkyvistä? Niiden rakkaus
kohdistuu tulevaisuuteen, ja meidän rakkautemme etupäässä
ympäristöömme. Kenties on niin, että jos rakastaa toista, ei riitä
enää rakkautta toiseen. Ei mikään ole vaihtelevampaa kuin
armeliaisuuden tai säälin suuntautuminen. Muinaisina aikoina tämä
mehiläisten tunteettomuus olisi meitäkin vähemmin loukannut, eikä
moni vanhan ajan ihmisistä olisi ajatellutkaan niitä siitä moittia.
Sitäpaitsi, voimmekohan mekään aavistaa kaikkea sitä hämmästystä,
jonka itse herättäisimme olennossa, joka meitä tarkastaisi niinkuin
me tarkastelemme mehiläisiä?