IV

Tämä erinomainen mukautumiskyky näyttää toki ulottuvan kauas vaiston

rajojen ulkopuolelle. Muuten ei mikään ole mielivaltaisempaa kuin tuo

vaiston ja varsinaisen järjen erotteleminen. Sir John Lubbock, joka

on tehnyt muurahaisista, ampiaisista ja mehiläisistä niin itsenäisiä

ja omituisia havainnoita, on, kenties tiedottomasta ja hieman

epäoikeutetusta mieltymyksestä muurahaisiin, joita hän etupäässä on

tarkastellut--sillä jokainen luonnontutkija tahtoo, että hänen

tutkimansa hyönteinen olisi viisaampi ja huomattavampi kuin muut,

jonka vuoksi on hyödyllistä varoa tuota pientä itserakkauden

nurjaapuolta--sir John Lubbock on hyvin taipuvainen väittämään, ettei

mehiläisellä ole vähintäkään arvostelu- eikä harkintakykyä, milloin

se on eksynyt tavallisten töittensä totutulta tieltä. Todistuksena

hän käyttää koetta, jonka jokainen helposti voi uudistaa. Lasipulloon

pistetään viisi, kuusi kärpästä ja sama määrä mehiläisiä, pullo

pannaan kyljelleen ja käännetään pohja huoneen ikkunaan päin.

Mehiläiset koettavat silloin itsepäisesti tuntikausien kestäessä,

siksi kunnes kuolevat väsymyksestä tai uupuvat nälästä, päästä pois

lasipohjan läpi, jotavastoin kärpäset vähemmässä kuin kahdessa

minuutissa ovat lentäneet ulos vastakkaiselta puolelta, pullon

suusta. Sir John Lubbock johtaa siitä sen johtopäätöksen, että

mehiläisten ymmärrys on sangen rajotettu ja että kärpänen paljoa

sukkelammin osaa suoriutua pulasta ja löytää tiensä ulos. Tämä

johtopäätös ei tunnu moitteettomalta. Kääntäkää valoa kohti

kaksikymmentä kertaa perätysten, jos niin tahdotte, vuoroon tuon

läpikuultavan pullon pohja, vuoroon taas sen suu, niin mehiläiset

kääntyvät yhtäaikaa kaksikymmentä kertaa päivänvaloon päin. Se, mikä

ne saattaa tappiolle tuon oppineen englantilaisen kokeessa, on niiden

valonrakkaus, ja se se juuri on niiden menettelytavan syy. Ne

luulevat ilmeisesti, että jokaisessa vankilassa vapautuminen on

haettava kirkkaimman valon puolelta; sen mukaan ne toimivat,

toimivatpa itsepintaisuudessaan liiankin johdonmukaisesti. Ne eivät

milloinkaan ole oppineet tuntemaan tuota yliluonnollista mysteeriota,

jona lasi niille esiintyy, tuota äkkiä läpitunkemattomaksi tullutta

ilmaa, jota ei luonnossa tapaa, ja este niinkuin mysteeriokin mahtaa

niistä tuntua sitä uskomattomammalta, sitä käsittämättömämmältä kuta

viisaammat ne ovat. Sitävastoin lentelevät typerät kärpäset

huolimatta logiikasta, valon vetovoimasta, lasin arvotuksesta,

umpimähkään sinne tänne pullossa ja kokien siellä yksinkertaisten

tavallista onnea, ne kun pelastuvat toisinaan siinä, missä viisaimmat

joutuvat perikatoon, ne löytävät lopulta välttämättömyyden pakosta

tiellään tuon pelastavan pullonsuun.

V

Sama luonnontutkija mainitsee toisen todistuksen niiden

ymmärryksenpuutteesta, nojautuen seuraavaan kunnioitettavan ja

isällisen Langstrothin, tuon suuren amerikkalaisen mehiläishoitajan

lausuntoon. "Koska kärpänen", sanoo Langstroth, "ei ole luotu saamaan

ravintoaan kukista, vaan sellaisista aineista, joihin se helposti

voisi hukkua, se asettuu varovaisesti sellaisten astioiden reunoille,

joissa on nestemäistä ravintoainetta, ja ammentaa siitä varovaisesti,

jotavastoin mehiläisraukka syöksyy siihen suin päin ja saa siinä heti

surmansa. Siskojen kova kohtalo ei hetkeksikään pysähdytä toisia, kun

ne vuorostaan lähestyvät syöttiä, sillä ne laskeutuvat kuin hullut

ruumiiden ja kuolevien päälle, jakaaksensa näiden surullisen

kohtalon. Ei kukaan voi kuvailla mielessään, kuinka pitkälle niiden

hulluus menee, ellei hän ole sattunut näkemään sokerileipurin puotia

tuhansien nälkääntyneiden mehiläisten ahdistamana. Olen nähnyt niitä

tuhansittain nostettavan sokeriliuoksista, joihin olivat uponneet,

olen nähnyt tuhansien asettuvan kiehuvalle sulalle sokerille, olen

nähnyt mehiläisten peittävän lattian ja pimentävän ikkunat, jotkut

laahaten itseään, toiset lentäen, toiset taas niin täydelleen

sokerinesteeseen tahmettuneina, etteivät voineet kömpiä eikä lentää;

ei yksikään kymmenestä kyennyt viemään asuntoonsa väärin hankkimaansa

saalista, ja kuitenkin ilma oli täynnä uusia legioneja yhtä

järjettömiä tulokkaita."

Tämä ei ole ratkaisevampaa kuin alkoholin tuhotöiden tai

taistelukentän näkeminen olisi yli-inhimilliselle tarkastajalle, joka

tahtoisi määrätä inhimillisen järjen rajat. Vähemmän ratkaiseva

kenties. Mehiläisen asema tässä maailmassa on omituinen verrattuna

omaan asemaamme. Se on luotu elämään välinpitämättömän ja

itsetajuttoman luonnon helmassa eikä kummallisen olennon rinnalla,

joka kumoaa sen ympäriltä lujimmat lait ja luopi suurenmoisia ja

käsittämättömiä ilmiöitä. Luonnon järjestyksen mukaan, synnyinmetsän

yksitoikkoisissa oloissa, Langstrothin kuvaama hullaantuminen olisi

mahdollinen ainoastaan jos joku odottamaton tapaus rikkoisi pesän,

joka on täynnä hunajaa, mutta silloin ei siellä olisi

hengenvaarallisia ikkunoita, ei kiehuvaa sokeria eikä liian sakeata

mehua, eikä siis liioin kuolleita eikä muita vaaroja kuin ne, jotka

uhkaavat jokaista saalistaan tavottavaa eläintä.

Säilyttäisimmekö me kylmäverisyytemme paremmin kuin ne, jos

tuntematon voima koettelisi joka askelella ymmärrystämme? Meidän on

siis sangen vaikea arvostella mehiläisiä, jotka itse saatamme

suunnilta ja joiden järki ei ole niin varustettu, että se pystyisi

suoriutumaan meidän virittämistämme ansoista, yhtä vähän kuin oma

järkemme näyttää olevan kyllin täydellinen tehdäkseen tyhjäksi vielä

tuntemattoman, mutta kuitenkin mahdollisen korkeamman olennon

väijyksiä. Koska emme tunne mitään, mikä olisi meitä mahtavampi,

päätämme siitä, että me olemme maapallomme elämän korkein huippukohta;

mutta lieneekö tämä niin aivan varmaa? En tahdo uskottavaksi, että

toimiessamme järjettömästi ja alhaisesti lankeamme korkeamman hengen

ansoihin, mutta ei ole uskomatonta, että tämä kerran osottautuu

todeksi. Toiselta puolen ei voi järjenmukaisesti väittää, että

mehiläiset ovat järkeä vailla siksi, ettei niiden vielä ole

onnistunut erottaa meitä isosta apinasta tai karhusta ja siis

kohtelevat meitä samoin kuin kohtelisivat näitä aarniometsän

vilpittömiä asujamia. Varmaa on, että keskuudessamme ja ympärillämme

on yhtä erilaisia vaikutuksia ja voimia, joita emme osaa sen paremmin

erottaa.

Lopuksi päättääkseni puolustuksen, jossa jonkun verran lankean

vikaan, josta moitin Sir John Lubbockia, eikö vaadita järkeä, jotta

kykenisi niin suureen hulluuteen? Näin on asian laita aina järjen

epävarmassa valtakunnassa, järjen, joka on aineen epävakaisin ja

häilyvin olomuoto. Samassa kirkkaudessa, kuin järki, on myös

intohimo, josta ei voi sanoa tarkoilleen onko se liekin savu vai sen

sydän. Ja tässä kohden mehiläisten intohimo on siksi jalo, että sen

vuoksi voi antaa järjen kompastukset anteeksi. Se, mikä niitä työntää

tähän varomattomuuteen, ei ole eläimellinen hunajan ahmimisen

intohimo. Sitä ne voisivat tyydyttää mielinmäärin asuntonsa

kellareissa. Tarkastelkaa niitä, seuratkaa niitä samankaltaisissa

olosuhteissa, niin näette niiden heti täytettyään hunajarakkonsa

palaavan pesään, tyhjentävän sinne saaliinsa, ryhtyäkseen jälleen

ihmeteltävään korjuuseensa ja jättääkseen sitä taas kolmekymmentä

kertaa tunnissa. Sama halu saa aikaan niin monet ihailtavat teot:

into hankkia niin paljon varoja kuin voivat siskojensa ja

tulevaisuuden asuntoon. Kun ihmisten hullutuksilla on niin epäitsekäs

alkusyy, annamme me niille usein toisen nimen.