Tämä on niin sanotun "primäärisen parven" ensimäinen pysähdyspaikka,--
sen parven, jonka etupäässä aina on vanha kuningatar. Se asettuu
tavallisesti pesää lähinnä olevaan puuhun tai pensaaseen, sillä
muniensa raskauttama kuningatar, joka ei ole nähnyt päivänvaloa
häälentonsa tai edellisen vuoden parveilun jälkeen, epäröi kun on
heittäydyttävä avaruuteen ja näyttää unohtaneen siipiensä käytännön.
Mehiläishoitaja odottaa kunnes joukko on sulloutunut tiiviisti yhteen;
sitten hän, pää leveän olkihatun peitossa (sillä rauhallisinkin
mehiläinen käyttää ehdottomasti pistintänsä, kun se eksyy hiuksiin,
joissa se luulee joutuneensa ansaan), mutta ilman naamaria ja ilman
harsoa, jos hänellä nimittäin on kokemusta, kastettuaan ensin
kyynärpäihin asti paljastetut käsivartensa kylmään veteen, korjaa
parven ravistamalla voimakkaasti ylösalaisin käännetyn pesän
yläpuolella oksaa, joka parvea kannattaa. Rypäle putoaa siihen
raskaasti kuten kypsynyt hedelmä. Jos taas oksa on liian paksu,
ammentaa hän joukkoa suoraan kauhalla ja kaataa sitten minne vain
tahtoo nämä elävät kauhalliset, ikäänkuin jyviä ammentaisi. Hänen ei
tarvitse pelätä mehiläisiä, jotka surisevat hänen ympärillään ja
joukottain peittävät hänen käsiänsä ja kasvojansa. Hän kuuntelee
niiden riemulaulua, joka ei ensinkään muistuta niiden sotalaulua.
Hänen ei tarvitse pelätä, että parvi jakaantuisi, närkästyisi,
hajaantuisi tahi lähtisi pakoon. Olen sen jo sanonut: sinä päivänä
nuo salaperäiset työntekijät ovat juhlatunnelman vallassa ja niissä
on luottamus, jota ei mikään voisi järkähyttää. Ne ovat luopuneet
rikkauksista, joita niillä oli puolustettavina, eivätkä enää tunne
vihollisiansa. Ne ovat vaarattomia, koska ovat onnellisia, ja
onnellisia ne ovat syystä, jota emme tunne: ne täyttävät lain.
Kaikilla olennoilla on täten sokean onnen hetki, jonka luonto niille
varaa tahtoessaan saapua oman tarkotuksensa perille. Älkäämme
ihmetelkö sitä, että mehiläiset siitä pettyvät; mekin, jotka jo monia
vuosisatoja sitten olemme luontoa tarkastelleet täydellisempien
aivojen avulla kuin niiden ovatkaan, mekin sallimme sen itseämme
pettää emmekä vielä tiedä, onko se hyvänsuopa, välinpitämätön vai
alhaisen julma.
Parvi jää sinne, mihin kuningatar on pudonnut, ja olisipa se pudonnut
yksin pesään, niin kaikki mehiläiset saatuaan tiedon sen olopaikasta
suuntaavat pitkinä mustina jonoina kulkunsa äidin turvapaikkaa kohti;
ja sillä välin kun suurin osa kiireimmiten tunkeutuu siihen sisään,
pysähtyvät muut hetkeksi tuntemattomien porttien kynnykselle ja
muodostavat noita juhlariemun piirejä, joilla niiden on tapa
tervehtiä onnellisia tapahtumia. Ne "soittavat asentoon", sanovat
ranskalaiset talonpojat. Heti paikalla odottamaton suojapaikka
hyväksytään ja sitä tarkastellaan pienimpiä soppia myöten, sen asema
mehiläistarhassa, sen muoto, sen väri tunnustetaan ja painetaan
tuhansiin pieniin varovaisiin ja uskollisiin mieliin. Lähiseudun
tunnuskohdat otetaan huolelliseti huomioon, uusi kaupunki on jo
olemassa kokonaisuudessaan niiden rohkean mielikuvituksen syvyydessä,
ja sen asema on merkitty kaikkien asujanten mieliin ja sydämiin; sen
muurien sisäpuolella kaikuu kuningattaren läsnäoloon kohdistuva
rakkauden virsi, ja työ alkaa.