Mutta älkäämme unohtako pesää, jossa parvi alkaa käydä yhä
kärsimättömämmäksi, pesää, joka kuohuu tulvillaan mustia, väräjäviä
aaltoja, niinkuin astia, joka pihisee auringon helteessä. On
keskipäivä, ja saattaisi miltei sanoa, että tässä polttavassa
helteessä pesän ympärillä kasvavat puut hellävaroin pidättävät
lehtiänsä lepattamasta, niinkuin ihminen pidättää henkeänsä jotakin
suloista mutta samalla vakavaa odottaessaan. Mehiläiset antavat
hunajan ja tuoksuvan vahan ihmiselle, joka niitä hoitaa, mutta
suurempiarvoinen, kenties, kuin hunaja ja vaha, on se asianhaara,
että ne saattavat hänet huomaamaan kesäkuun riemua, että ne saattavat
hänet nauttimaan kesän sulokuukausien sopusoinnusta, että kaikki,
mikä niiden elintoimintaa koskee, samalla on yhteydessä kirkkaan
taivaan, kukkien juhlan, vuoden onnellisimpien hetkien kanssa. Ne
ovat ikäänkuin kesän elävä sielu, runsauden hetkiä mittaava kello,
kohoovien tuoksujen nopea siipi, ilmassa aaltoilevien säteiden henki,
väräjävien valovivahduksien hento surina, yhä vaihtuvien
ilmanaaltojen nouseva ja laskeva laulu, ja heidän lentonsa on
lämmöstä syntyvien ja valossa elävien lukuisten pikku ilojen
näkyväinen merkki, niiden varma, sointuisa sävel. Ne saavat meidät
ymmärtämään luonnollisten onnen hetkien sisimmän äänen. Joka ne on
tuntenut, joka niitä on rakastanut, hänestä kesä ilman mehiläisiä
tuntuu yhtä ikävältä, yhtä puutteelliselta, kuin jos se olisi ilman
lintuja ja kukkia.