Se, joka ensi kerran näkee väkirikkaan pesän parveilun huumaavaa ja
sekasortoista ilmiötä, on jotenkin ymmällään ja lähestyy vain
pelonsekaisilla tunteilla. Hän ei enää tunne työhetkien vakavia ja
rauhallisia mehiläisiä samoiksi. Hän oli nähnyt niiden joku hetki
sitten saapuvan kedon kaikilta tahoilta toimeliaina niinkuin pienet
porvarisvaimot, joita ei mikään voisi vierottaa kodin askareista. Ne
lensivät sisään miltei huomaamatta, uupuneina, hengästyneinä,
toimeliaina, levottomina mutta varovaisina. Kynnyksellä nuoret
amatsonit tervehtivät niitä tehden keveän liikkeen tuntosarvillaan.
Korkeintaan ne vaihtoivat kolme tai neljä, epäilemättä välttämätöntä
tunnussanaa jättäessään kiireesti hunajasatonsa jollekulle niistä
nuorista kantaja-mehiläisistä, jotka aina oleskelevat tehtaan
sisäpihalla, tai menivät itse tyhjentämään raskaat, sääriin
kiinnitetyt siitepölyvasunsa hautomaosastoa ympäröiviin tilaviin
aittoihin, lähteäkseen heti sen jälkeen taas pois, välittämättä
siitä, mikä tapahtui työhuoneissa, toukkien makuukammareissa tai
kuninkaallisessa palatsissa, sekaantumatta hetkeksikään siihen
hälinään, joka vallitsee kynnyksen edessä olevalla torilla, missä
ankaran helteen hetkinä on ahdinkoon asti lörpötteleviä ilmanvaihdon
hoitajia, jotka mehiläishoitajain sattuvan sananparren mukaan ovat
"liehuvana partana".