Omituinen pieni yhteiskunta, joka on niin johdonmukainen, niin
vakava, niin tosiasiallinen, niin tarkka ja niin säästäväinen, ja
kuitenkin on niin suuren ja pettävän haaveen uhrina! Pieni
päättäväinen ja syväluonteinen kansa, jota ravitsee kesän lämpö ja
valo sekä kaikki, mikä luonnossa on puhtainta, kukkien sielu, s.o.
aineen silminnähtävin hymy, sen liikuttavin ponnistus onnea ja
kauneutta kohti, kuka meille on selvittävä ne ongelmat, jotka te
olette ratkaisseet ja jotka ovat jääneet meiltä ratkaisematta, ne
kokemukset, jotka te olette saavuttaneet ja meidän vielä tulee
saavuttaa? Ja jos on totta, ettette ole ratkaisseet näitä ongelmoita,
saavuttaneet näitä varmoja kokemuksia järjen avulla, vaan jonkun
alkuperäisen ja sokean vaiston kautta, niin minkä vielä
ratkaisemattomamman arvoituksen jätättekään meidän ratkaistavaksemme?
Pieni kaupunki, täynnä uskoa, toiveita, salaisuuksia,--miksi sinun
satatuhatta neitsyttäsi suostuu työhön, johon ei yksikään ihmisorja
milloinkaan ole alistunut? Jos ne säästäisivät voimiansa,
kieltäytyisivät hiukan vähemmän, alistuisivat pienemmällä innolla
vaivoja kestämään, niin ne saisivat vielä nähdä toisen kevään ja
toisen kesän; mutta sinä juhlahetkenä, jolloin kaikki kesän kukat
niitä kutsuvat, näyttää kuolettava työn huumaus ne vallanneen, ja
siipirikkoina, ruumis kutistuneena ja haavojen peittämänä ne joutuvat
melkein kaikki vähemmän kuin viiden viikon kuluessa kuoleman omiksi.
"Tantus amor florum, et generandi gloria mellis", huudahtaa
Virgilius, joka _Georgica_ runoelmansa neljännessä, mehiläisille
omistamassaan kirjassa on meille säilyttänyt antiikin viehättävät
erehdykset, jolloin luontoa katseltiin silmin, joita vielä
mielikuvituksen luomien jumalien läsnäolo häikäisi.