"Pesän hengen" määräämänä päivänä siis luovuttaa samojen
järkähtämättömien ja varmojen lakien mukaan tarkoin määrätty osa
kansasta paikkansa noille vielä elonhaamua vailla oleville
tulevaisuuden toiveille. Nukkuvaan kaupunkiin jäävät koirakset,
joiden joukosta kuninkaallinen rakastaja on valittava, hyvin nuoret
työmehiläiset kuninkaallista lapsilaumaa hoitamaan sekä muutama tuhat
muuta työmehiläistä, jotka jatkavat ravinnon kokoamista kaukaa
kedoilta, vartioivat kertyneitä aarteita ja ylläpitävät pesän
siveellisiä perintötapoja. Jokaisella pesällä on näet oma moraalinsa.
On sangen korkealla siveellisellä kannalla olevia pesiä, ja on sangen
turmeltuneitakin. Varomaton mehiläishoitaja voi helposti turmella
tuommoisen kansan, saada sen kadottamaan kunnioituksen toisen
omaisuutta kohtaan, kiihottaa sitä ryöstöön, totuttaa sitä
vallotuksiin ja joutilaisuuteen, siten tehden siitä vitsauksen
kaikille lähiseutujen pienille yhteiskunnille. Jos mehiläinen on
tullut huomanneeksi, että vaivalloinen työ kaukana kedon kukkasten
keskuudessa, joita täytyy verottaa satoja saadakseen kokoon yhdenkään
hunajapisaran, ei ole ainoa eikä mukavin rikastumisen keino, jos se
oivaltaa, että on helpompi hiipiä varkain huonosti vartioituihin
kaupunkeihin, tai väkivallalla tunkeutua heikkoihin, puolustukseen
kykenemättömiin, niin se piankin kadottaa käsityksen suurenmoisesta,
mutta säälimättömästä velvollisuudestaan, joka tekee sen kukkien
siivekkääksi orjaksi luonnon sopusointuisessa hääjärjestyksessä; ja
silloin on useinkin vaikea johdattaa turmeltunut kansa jälleen
oikealle tielle.
V
Kaikki osottaa, ettei kuningatar, vaan pesän henki määrää parveilun.
Kuningattaren laita on sama kuin johtavien henkilöiden ihmisten
keskuudessa. Ne näyttävät antavan käskyjä, mutta tottelevat itse
korkeampia ja selittämättömämpiä käskyjä kuin ne, joita itse
jakelevat alamaisilleen.--Kun tämä henki on hetken määrännyt, on sen
täytynyt julistaa päätöksensä aamun koittaessa, kenties päivää tai
kahta ennen lähtöä, sillä tuskinpa aurinko on juonut kasteen ensi
pisarat, kun ylt'ympäri surisevaa kaupunkia huomaa erinomaista
levottomuutta, jonka suhteen mehiläishoitaja harvoin erehtyy.
Toisinaan miltei tekisi mieli sanoa siinä olevan taistelua,
epäröimistä, peräytymistä. Sattuu todellakin, että useita päiviä
perätysten tuo kullankarvainen, läpikuultava parvi kohoaa lentoon ja
laskeutuu jälleen ilman näkyväistä syytä. Muodostuuko kenties sinä
hetkenä taivaalla pilvi, jota me emme näe, mutta jonka mehiläiset
huomaavat, vai nouseeko heidän mielessään katumus? Keskustellaanko
surisevassa neuvottelukokouksessa lähdön välttämättömyydestä? Emme
tiedä siitä mitään, emme myöskään, millä tavoin pesän henki ilmottaa
päätöksensä joukolle. Jos kohta onkin varmaa, että mehiläiset
ilmottavat ajatuksensa toinen toisilleen, emme kuitenkaan tiedä,
tekevätkö ne sen samalla tavoin kuin ihmiset. Emme myöskään tiedä,
kuulevatko mehiläiset tämän hunajatuoksuisen surinan, tämän
kauniitten kesäpäivien huumaavan huminan, joka on mehiläishoitajan
suurimpia nautintoja, tämän työn juhlavirren, jonka sävel nousee ja
laskee pesän ympärillä hetken kristallikirkkaudessa ja joka meistä
tuntuu puhjenneiden kukkien riemulaululta, niiden onnen
ylistysvirreltä, sulotuoksujen kaiulta, valkoneilikkojen, ajuruohon,
meiramin ääneltä. Niillä on kuitenkin kokonainen sävelsarjansa, jonka
mekin varsin hyvin voimme erottaa ja joka ulottuu uhkan, vihan ja
epätoivon soraäänistä korkeimman onnen sulosointuihin. Niillä on
kuningattaren laulu, runsauden riemulaulu, ja valitusvirret; niillä
on vielä nuorten ruhtinattarien venytetyt salaperäiset sotahuudot,
jotka kaikuvat häälennon edellisissä taisteluissa ja verilöylyissä.
Onko tämä kaikki vain sattuman luomaa soittoa, joka ei hipaisekaan
niiden sisäistä äänettömyyttä? Varmaa on, etteivät ne kiinnitä
huomiota meluun, jonka me saamme aikaan niiden asunnon ympärillä. Ne
arvelevat kenties, että tämä hälinä ei koske niiden maailmaa eikä
siis ansaitse huomaamista. Todennäköistä on, että me puolestamme
kuulemme vain häviävän pienen osan niiden puheesta sekä että niiden
käytettävissä on suuri joukko säveliä, joita meidän aistimemme eivät
kykene tajuamaan. Joka tapauksessa saamme vasta nähdä, että ne
kykenevät ymmärtämään toisiansa ja neuvottelemaan, useinpa
hämmästyttävän nopeasti. Kun esimerkiksi suuri hunajan ryöstäjä,
suunnaton Sphinx Atropos, tuo kammottava perhonen, jolla on selässään
pääkallon kuva, tunkeutuu pesään, salaperäisiä, vastustamattomia,
sille omituisia loitsujansa hyristen, niin uutinen kiertää paikasta
paikkaan, koko kansa säpsähtää kauhusta oven vartiasta viimeisiin
työmehiläisiin saakka, jotka tuolla syvempänä ovat viimeisiä
kennokakkuja valmistamassa.