VII

Kun avaa havaintopesän[3] asianymmärtämättömän nähtäväksi, tuntee hän

ensin pettymystä. Hänelle oli vakuutettu, että tässä lasiarkussa oli

kätkettynä verraton toimeliaisuus, lukemattomia viisaita lakeja,

hämmästyttävän paljon neroa, salaperäisyyttä, kokemuksia, laskelmia,

tietoja, erilaisia toimia, ennakkosuunnitteluja, varmuutta, järkeviä

tapoja sekä outoja tunteita ja hyveitä. Hän ei siinä erota muuta kuin

sotkuisen sikermän punakeltaisia marjasia, jotka miltei muistuttavat

paahdettuja kahvipapuja tai ikkunaa vasten sullottuja rusinoita. Nämä

marjaraukat ovat enemmän kuolleita kuin eläviä, tekevät vain silloin

tällöin hitaita, katkonaisia ja käsittämättömiä liikkeitä. Hän ei

tunne niitä noiksi ihailtaviksi valopisaroiksi, jotka äsken lentää

liihyttelivät sinne tänne, tuhansien puhjenneiden kukkien eloisassa,

kullankiiltävässä, helmikirkkaassa henkäyksessä.

Ne värisevät pimeydessä. Ne ovat sulloutuneina jähmettyneeksi

joukoksi, niitä saattaisi verrata sairaisiin vankeihin tai

valtaistuimelta karkotettuihin kuningattariin, joilla oli vain hetken

loistoaika puutarhan helottavien kukkien keskellä, sitten joutuakseen

synkän ja ahtaan asuntonsa häpeälliseen kurjuuteen.

Niiden laita on sama kuin kaikkien syvien todellisuuksien. Täytyy

oppia niitä tarkastamaan. Jos jonkun toisen kiertotähden asukas

näkisi ihmisten liikkuvan melkein huomaamattomasti pitkin katuja,

kerääntyvän eräiden talojen ympärille tai määrätyille avonaisille

paikoille, näennäisesti liikkumattomina odottelevan asuntojensa

sisällä jotakin tietämätöntä, niin hänkin tekisi sen johtopäätöksen,

että he ovat hitaita ja viheliäisiä. Vasta aikaa myöten huomaa tämän

liikkumattomuuden monipuolisen toimeliaisuuden.

Itse asiassa tekee jokainen näistä pienistä miltei liikkumattomista

marjasista lakkaamatta työtä erilaista ammattia harjottaen. Ei

yksikään tiedä levosta, ja niillä, jotka meistä näyttävät

uneliaimmilta ja riippuvat ikkunoissa kuolleina rypäleinä, onkin

kaikkein salaperäisin ja väsyttävin tehtävä. Ne valmistavat ja

erittävät vahan. Mutta pian saamme tutustua tämän yksimielisen

toimeliaisuuden yksityiskohtiin. Toistaiseksi riittää, jos

kiinnitämme huomiomme mehiläisen luonteen tärkeimpään piirteeseen,

joka selittää tämän sekavan toiminnan erinomaisen

yhteen-kasaantumisen. Mehiläinen on ennen kaikkea, ja vielä

suuremmassa määrin kuin muurahainen, joukkoeläin. Se saattaa elää

ainoastaan joukossa. Lentäessään pesästä, joka on niin ahdas, että

sen täytyy puskemalla raivata itselleen tietä sitä ympäröivien

elävien muurien läpi, se jättää varsinaisen elinalansa. Se sukeltaa

hetkeksi kukkastuoksuiseen avaruuteen, niinkuin sukeltaja

helmirikkaaseen valtamereen, mutta aika-ajoin täytyy sen henkensä

uhalla palata pesään hengittämään joukkoelämää, samoin kuin

sukeltaja, joka nousee veden pinnalle raitista ilmaa nauttimaan.

Yksinänsä se kuolee muutaman päivän kuluttua, vaikka sillä on

runsaasti ravintoa ja mitä suotuisin lämpömäärä,--ei nälkään eikä

kylmään, vaan yksinäisyyteen. Joukko, yhteiskunta erittää sille

näkymättömän ravinnon, joka on sille yhtä välttämätön kuin hunaja.

Tätä tarvetta tulee pitää lähtökohtana, jos tahtoo ymmärtää pesän

lakien hengen. Pesässä yksilö ei merkitse mitään; sillä on ainoastaan

ehdollinen olemassaolo, se on vain yhdentekevä yksityisseikka, suvun

siivekäs elin. Koko sen elämä on kauttaaltaan uhrautumista sen

lukemattoman, ikuisen olennon hyväksi, josta se on osa. Omituista

kyllä saattaa näyttää toteen, ettei asian laita aina ole ollut näin.

Vielä tänäkin päivänä tapaa hunajaa tuottavien kalvosiipisien

keskuudesta meidän kotimehiläisemme kaikki kehitysasteet. Tämän

kehitysjakson alkuasteella ollessaan se työskentelee yksin,

kurjuudessa; usein se ei edes saa nähdä jälkeläisiään (Prosopis,

Colletes suvut); joskus se elää ahtaan, joka vuosi muodostamansa

perheen piirissä (kimalaiset). Sitten se muodostaa vähäaikaisia

liittoumia (Panurgus, Dasypoda, Halictus y.m.), saapuakseen vihdoin

aste asteelta meidän mehiläispesiemme miltei täydelliseen, mutta

säälimättömään yhteiskuntalaitokseen, missä yksilö täydellisesti

häviää kokonaisuuteen ja missä kokonaisuus vuorostaan säännöllisesti

uhrataan tulevaisuuden ajatusperäisen ja kuolemattoman yhteiskunnan

hyväksi.

Mehiläisten elämä · 第 11 / 116 题