tapaa, ja siitä syystä juuri hän olisi käynyt minulle niin sanomattoman
rakkaaksi."
* * * * *
"Aika on jo, huomaan, minun päästä vankeudesta pois. Vankihuoneen ilma
on minulle turmiollista: minulla alkaa olla harhanäkyjä.
"Illoin tässä istuissani ja tuijotellessani koppini seinään näen
aina himmeäpiirteisen naisen kuvan... Hänen kasvojaan en tunne...
hän kääntyy aina selin minuun... mutta silmät minä tunnen, vaikka en
ole nähnytkään niitä... ne ovat lämpimät ja suuret, ja voimallinen
sielu loistaa niistä. Mielessäni häämöttää hämärästi, että joskus ne
kohtaavat minun silmäni.
"Kummallisia nuo aavistukset: minua ahdistaa alati levoton tunne; se
sanoo olevan ennakolta määrätyn, että minä olen kohtaava sen sielun,
josta eroaminen on raastava rikki minun sieluni...!"
* * * * *
Inga pysähtyi ja katsoi ylös, tympeä toivottomuus kasvoillaan.
-- "...josta eroaminen on raastava rikki minun sieluni..." -- toisti
hän kuiskaten.
Sitten hän luki edelleen:
"Millaiseksi muodostuneekaan elämäni, päästyäni täältä pois? Onko
yhteiskunta oleva minulle armollinen? Vai aikooko se myötäänsä antaa
minun tuta, että kannan häpeän pilkkua?...
"Hän kirjoittaa, että lääkärillä olisi paljo toiminta-alaa vähän matkan
päässä Skjelskjörin toisella puolella, avaralla alangolla, tarpeeksi
kaukana pääkaupungista.
"Vastasin aikovani asettua sinne.
"Hän tiedustaa, milloinka meidän sopii viettää häitä... Minusta nähden
ykskaikki... Jätän sen kokonaan hänen määrättäväksensä."
* * * * *
"Huomenna on kirvoitukseni päivä! Huomenna saan nähdä puitten tekevän
lehteä... kuulla lintujen laulua... tuntea, kuinka aurinko lämmittää!
Kummallisinta kaikesta on tämä: aurinko on paistava minuun, ei lankeava
vaisuna valojuovana kädelleni, vaan vuotava leveänä, kirkkaana virtana
ihan ylitseni, lämmittävä koko minun olentoni!..."
* * * * *
"Kaksi kuukautta olen ollut vapaana!... Kolme viikkoa sitten tulin
tänne. Eilen vietimme häät.
"Kaiketikin hän huomasi, kuinka masentunein mielin minä olin.
Kaiketikin hän tunsi, kuinka mielelläni minä, alttarin edessä
seisoessamme, olisin ollut poissa kaikesta tästä. Kaiketikin hän näki
sen silmistäni.
"Mutta hän ei _tahtonut_ nähdä... Minä en saattanut purkaa: minua
velvoitti hänen kestäväisyytensä; minulta oli hänen kärsivällisyytensä
riistänyt aseet.
"Sillä tapaa me luisuimme avioliittoon keskenämme."
-- -- --
"Väliin olen ajatellut, eikö minun sentään olisi mahdollista oppia
häntä rakastamaan.
"Mutta rakkaus on kummallinen kasvi: ei se vieraassa maaperässä idä.
Enkä minä voi loihtia sitä itseeni häntä kohtaan.
"Siitä tulee sittenkin vain hyvyyttä, lempeyttä, sietämystä, mutta
rakkautta ei koskaan. Sanotaan, että todellinen rakkaus on kuin agaven
kukka: se kukoistaa vain kerran kaikessa ihanuudessaan eikä sitten enää
milloinkaan!
"Minun rakkauteni ei ole vielä alkanutkaan kukoistaa..."
* * * * *
"Olemme tehneet joitakuita vierailuja paikkakunnalla. Useimmissa
paikoin on meidät otettu ystävällisesti vastaan, mutta harvat vain
ovat käyneet vastatervehdyksillä. Enkä minä oikein hyvin heidän
seurassaan viihdykään. Tuntuu aina, kuin minua uskottaisiin vain
puolittain. Suoraan tosin ei, mutta tuhansin peitellyin tavoin mieleeni
johdatetaan, että minullakin on ollut menneisyys.
"Eilen eräässä seurassa, ainoassa, missä olemme olleet mukana, muuan
henkilö toi esiin epähienon viittauksen.
"Minä katsahdin vaimooni. Hän istui lyyhistyneenä kuin hiiri ja
tulipunaisena kasvoiltaan.
"Oli niin tuskallista nähdä hänen pulaansa, samalla kuin se kiusoitti
minua. Hänen hämillä-olonsa on suurempi kuin hän itse luuleekaan. Ei
hän ennen ole sitä tuntenut; se on vallannut hänet siitä pitäin kuin
hänestä tuli minun vaimoni.
"Hän on aina niin hermostuttavan nöyrä esiintymisessään, niin
ylenmäärin kiitollinen jok'ainoasta ystävällisyydestä, jota hänelle
osoitetaan.
"Kerran tuosta huomautettuani hän vastasi, ettei meillä, asiain
nykyisellä kannalla ollessa, ole oikeutta mitään vaatia; meidän pitää
olla kiitollisia joka kerta, kun joku koti meille ovensa avaa.
"Kenties hän on oikeassa. Joka tapauksessa minä tunnen sydämessäni,
että ne muutamat perheet, jotka eivät pidä itseänsä liian
hyvinä seurustelemaan meidän kanssamme, tahtovat tällä ylevällä
menettelyllänsä osoittaa, kuinka kerrassaan vailla kaikkia
ennakkoluuloja he ovat -- muka!
"Niin, minä tunnen kyllä nuo 'laupiaat ihmiset'! Korskeamieliset,
jotka aina päivittelevät, ja jotka kohoavat niin korkealle jaloissa
päivittelyissään. Epäluuloiset, jotka eivät puhu, mutta silmillään
alati väijyvät! Rehelliset ja hurskaat: perheenisät, jotka vain oveansa
raottavat, myötäänsä vartioiden viattomia tyttäriänsä.
"Kerran minä loin hänen eteensä heistä kokonaisen sarjallisen
muotokuvia, toivoen saavani herätetyksi hänessä uhmaa, kenties ivaakin,
mutta sen sijaan hän vain sanoi jo kauan aikaa ajatelleensa, että
meidän olisi paras elää aivan syrjään vetäytyneinä... sitä pikemmin
meidät unohdettaisiin.
"Saattaa olla... vaikka minusta tuntuu vielä liian aikaiselta luopua
taistelusta, mutta koska se hänen mielestään on parasta, niin -- olkoon
menneeksi."
* * * * *
"Päivät vierivät niin toivottoman yksitoikkoisina. Syksy on niin
leuto, etteivät ihmiset edes sairastukaan. Ja kotona me yhä istumme
vastatusten, toisiamme vahvistamatta, elähdyttämättä, yleensä
kykenemättä ymmärtämään toisiamme...!
"Äskettäin kävin kaupungissa, ja siellä sattui silmääni erään
ruotsalaisen kuvanveistäjän teos... aiheeltaan omituinen, kammottavan
todenmukainen, suurenmoinen käsittelynsä häikäilemättömässä rohkeudessa:
"Kaksi ihmistä, mies ja vaimo, naulittuina yhteen ristinpuuhun.
"Alimmaisena oli marmoriin hakattuna: 'Elämän marttyyriutta'.
"Luulisin osaavani kirjoittaa tekstin tuohon veistokseen...!"
* * * * *
Inga pysähtyi jälleen. Ensi kertaa selvisi hänelle, kuinka tuskallista
tohtorin mahtoi ollakaan avioliittonsa ensimmäisinä vuosina.
Näytti siltä, kuin tuo tieto olisi joksikin aikaa saattanut hänet
jonkinlaiseen tympeään, toimettomaan epätoivoon.
Erääseen kohtaan oli kirjoitettu vain nämä rivit:
"Tuossa ne vainajat nukkuu,
akkunan' alla aivan,
unta pitkää ja rauhaisaa,
ylhäällä kupu iäinen taivaan.
Itähän kasvot he nukkuu.
Jo kukkaset nuokahti kumpuhun.
Voi jos vaihtaa voisin!
Heidän on parempi olla kuin mun!"
Seuraavan säkeistön yli oli vedetty viiva, mutta alempana oli taas
runo, otsakkeena: "Lempeni".
"Mun lempeni on niin intoisaa,
niin rajun rohkeata.
Ei tulta konsana kuumempaa
voi yljän rinnassa leimahtaa...
Ma lemmin kuolemata.
Joka päivä ma huudan tuskissan':
Tää päivä jos viimeinen ois nyt!
Kun raaste ei raukene rinnassan',
yhä haavat kun vuotavi hurmettan',
niin helppo ois kuolla jo pois nyt.
Ma kihnata koittelen kahlettain:
jos tuo menis kerran katki!
Mut kahle se huutavi: Turhaa vain!
Kuin synti sun kiinni mä kytken ain',
ytimiin minä syövyn ratki!
Oma ompi tuo kahle, sen tunnen nyt,
tunnen tuskani ilmeisemmin!
Olen elämää ennen lempinyt
mut toivon ovi on telkeynyt --
ja nyt kuoloa yksin lemmin."
Muutamia sivuja tuonnempana luki seuraavat sanat:
"Kevät on tullut! Kummallinen levottomuus, selittämätön ahdistus valtaa
minut. Minä näen jälleen ne silmät, jotka näin vankihuoneessani; minä
tähystelen niitä, mutta en löydä.
"Joka kerta kun naisen kohtaan, tiedustan, onko hänellä ne silmät... ja
kun ei niitä hänellä ole, silloin pääsee minulta helpotuksen huokaus:
vältin vieläkin kohtaloni!"
* * * * *
Nyt seurasi useampia tyhjiä lehtiä. Sitten alkoivat muistiinpanot
jälleen:
"Vuosi on kulunut siitä, kun tähän mitään kirjoitin. En enää ajattele
ajatuksiani loppuun. Eikä niitä minulla olekaan! En tähystele silmiä
enää: olen lakannut etsimästä niitä.
"Minusta on tullut tyyni ja flegmaattinen. Joku päivä sitten minä
jälleen haeskelin noita silmiä; se oli vain vanhaa, totuttua tapaa...
"Tyynny vain
sä sykkivä suon', veren kuuma vuo --
vuoda hiljaa kuin kuivunut virta tuo -- -- --"
* * * * *
"Seitsemän kuukautta! Ei enempää!
"Minusta nähden olisi hyvinkin saattanut olla vuosi; niin paljo on
tällä välin tapahtunut. En olisi milloinkaan luullut voivani olla niin
leppynyt olemukseeni kuin nyt. Tunnen olevani tyytyväinen, välisti
onnellinenkin. Ja tähän on syynä yksinomaa kymmenen viikon vanha
piltti, mun oma pilttini, mun soma poika ressuni, siunattu olento. Kun
katselen häntä, kuinka hän kylpyammeessansa loikoo ja räpistelee kuin
pikku kala, niin henkeänikin kalliimpi hän on minulle! Ja siksi, että
minulla on jotain, joka on minulle kalliimpi henkeäni, siksi juuri on
olemuksellanikin jotain merkitystä."
* * * * *
"Hän kastettiin eilen ja sai nimeksensä Kai.
"Kai ja minä olemme aina yhdessä. Yöllä minä heijailen häntä ja
päivillä olen kissasilla hänen kanssaan. Ei ole sitä sopukkaa
ajatuksissani, johon en häntä sulkisi!
"Vaimoni ei siedä tuota... välisti näyttää siltä, kuin hän olisi
suutuksissaan meihin...
"Kai pojalla on omituinen, tiedusteleva katse, ja hänen hymynsä se on
niin tenhoisan soma. Välisti hän näyttää niin hassun veitikkamaiselta,
oikein repäisevän onnelliselta."
* * * * *
"Me osaamme kävellä! Kai ja minä osaamme kävellä! Tänään käydä
harpattiin kolme huojuvaa askelta puutarhassa!
"Hän nauroi mielihyvästä, me nauroimme molemmat. Vaimoni katseli meitä
portilta. Hän oli luullakseni yhtä ylpeä kuin minäkin, vaikk'ei hän
mitään sanonut.
"Kai on mun onneni! Hän on mun elämäni ja mun ylistysvirteni! Hän
on mun hymyni ja työni! Tietämättänsäkin hän on mukanani kaikissa
taisteluissani, kaikissa pettymyksissäni, kaikissa toiveissani.
"Kun hän pistää kiharaisen päänsä ovesta huoneeseeni, silloin pakenevat
kaikki synkät ajatukset, ja valoisia tulee sisään.
"En ymmärrä, kuinka minä milloinkaan saattaisin sulkea oveni
häneltä -- -- --
"Olen ostanut newfoundlandilaisen pennun Kai pojalle. Sille pantiin
nimeksi Fenris.
"Siellä ne piehtaroivat pihalla kumpikin niin, että heitä riemukseen
katselee. -- En tiedä, kummanko liikkeet ovat hauskempia: pennunko
pehmeät, kömpelöt loikkaukset ja lystikkäät käpälän tössäykset, vai
pojanko uljaat hyppäykset ja pienten kourain leikkisät pelmutukset
tuuheassa turkissa, jossa on vielä niin merkillisen paljo kasvun varaa!
-- Itse minä olen mukana kolmantena miehenä, ja jok'ainoa leikki on
kuin henkistä ryöppykylpyä.
"Minun ei enää tarvitse kirjoittaessani ryhmitellä ajatuksiani, --
kaikki ne nyt Kai pojan kautta saavat muotonsa.
"Ja sittenkin minut välisti valtaa joku kaipauksen tunne. En tiedä,
mistä se tulee, mutta olemassa se vain on. Tuntuu yksinäiseltä,
tuntuu kuin olisi olemassa suuri, tyhjä tila, jota ei saa milloinkaan
täytetyksi."
* * * * *
"Minä olen nähnyt -- nuo _silmät_! Tänään ne näin. Missä ikinä nuo
silmät olisin kohdannut, olisin ne tuntenut... nuo tummat ja lämpöiset,
syvät ja kirkkaat! Ja nyt minä löysin ne _täällä_, parin sadan askeleen
päässä tästä... melkein ovellani!...
"Ennenkuin kohtasin hänet, minä pelkäsin tuota kohtausta... tunsin
tuskallista, raastavaa ahdistusta, niinkuin konsanaankin se, joka
pyrkii varjoansa pakoon, mutta ei pääse, -- mutta nyt en ahdistusta
tuntenut. Sieluni riensi hänen sieluansa vastaan, niinkuin hänenkin
minun, ja niinhän aina käy niitten sielujen, jotka ikuisista ajoista on
määrätty toisilleen.
"Se oli haikeata ja samalla niin sanomattoman riemullista...!
"En tiedä, kyennenkö salaamaan sitä, mutta sen tiedän, että vaikka
nostaisin taisteluun sitä vastaan jok'ikisen, utuisimmankin säikeen
sielussani, jokikisen hermon rinnassani, niin en _voisi_ sittenkään
olla rakastamatta häntä!...
"Yhtä tuskaa ol' elonpäiväni mun,
sydän kaihoten huuteli oikeuttaan,
tuo sydän hengetön vain...
Nyt se henkiin sai, heräs huudahtain,
vavahdellen se lyö nyt, sykkäillen,
mutta tulla ei uskalla ilmoillen.
Ei hengittää sois muitten nähtää,
mut sittenkin joka henkäys tähtää
yksin häntä.
Mut jos valtavan vuon siltä sulkis ken,
niin se uusia etsis aulangoita;
luontuis lauluja, sielun melodioita, --
ei ne liikuttais, ei kammoa kantais;
suru yksin arvoa niille antais.
Oman syämmeni kieltä ne laulut haastaa.
Oman haavani tuskaa jokainen raastaa;
niiss' on lempeni voima. Ne itsestäin
mä piirsin, en muita jäljentäin."
* * * * *
"Olen tähän saakka ollut siinä luulossa, että kun minä illalla silloin,
monta, monta vuotta sitten, otin sormukseni takaisin, koska hän sitä
pyytämällä pyysi, niin se tapahtui ylevämielisyydestä.
"Nyt huomaan sen olleen pelkuruutta. Minun kävi, niinkuin laulussa
sanotaan:
"Tuli tanssien tiellä vastahan' vaimo,
kävi lempeäns' suurta tarjoamaan.
Ei aikaakaan, minut kahlein kietoi,
lupausten ja pyyntöjen kahlein vaan.
Miks'en noussutkaan minä Simsonin lailla
jo silloin kahleitten katkontaan?
Hän juoman kyynelistänsä keitti.
Minä juopuen join hänen maljastaan.
Ja hän nähdäni templin rakensi sitten,
jota valvovi vihitty puoliso vaan.
Miks'en noussutkaan minä Simsonin lailla
jo silloin temppelin kaadantaan?
Sä tunnetko lintuja, niitä, jotka
käy kumpikin ain' eri oksallen?
Eri tahto niin meilläkin ain' on ollut,
yhä aattehet soi eri suunnillen.
Minut kiedottiin, kuni Simson muinoin...
Kovin myöhään raukka mä huomasin sen!"
* * * * *
"Minä näen hänet joka päivä, ja milloin en näe, silloin minä ajattelen
häntä. Ei poistu hän mielestäni milloinkaan.
"Hän on hento ja hieno, mutta hän on rohkeamielinen, ja hänessä asuu
tuo heleä reippaus, jota minun sieluni janoo, sellainen, että, jos sen
ennen olisin kohdannut, se olisi muuttanut toisenlaiseksi koko minun
elämänkatsantoni.
"Vaihtaa ajatuksia hänen kanssansa on yhtä kuin hypätä hetkeksi
valtameren helmaan: kun sieltä nousee, tuopi aina palasen meren voimaa
mukanansa.
"Hän täyttää jok'ainoan sopen minun sisimmissäni, niin että välisti
tuntuu, kuin ei siellä olisi sijaa kellenkään muulle, ei edes Kaille.
Ei, Kaille pitää siellä aina löytyä sija.
"Tunnen jotain kivistystä joka kerta kun Kai poikaa ajattelen. Minä
tiedän, etten ole hänelle enää se, mikä ennen olin.
"Hänen katseensa se kyselee nyt entistä enemmän. En kestä tuota
katsetta enää. Minä lähetän hänet pois, kun hän tulee luokseni, mutta
tuskin hän on mennyt, niin jo ikävöitsen häntä jälleen. Ja sittenkin on
minun luullakseni hauskinta silloin kun en häntä näe."
* * * * *
Tähän kohtaan tultuansa Inga pysähtyi ja puristi pienet kätensä yhteen
lehden yli.
-- Hyvä on, että valintani kävi niinkuin kävi, -- puheli hän. -- Tuo
sisällinen raaste, johon Kai oli syynä, se palajaisi myötäänsä... hän
ei pääsisi siitä milloinkaan.
Hän lausui tämän ääneen, ikäänkuin todistaakseen ajatuksensa oikeaksi,
ja luki edelleen:
"Kuin hirvi, nuoli jo rinnassaan,
pakohon pois kiitäen vainoajaan,
heti kutsuvi kumppaliansa vain,
lehdon helmaan kaiholla katsahtain.
Puna raukan rintoa purppuroi,
kivi jalkaan nopsahan naarmut loi.
Tulikuumana katse se tuijottaa...
Polo näin käy kohti jo kuolemaa.
Niinpä sielun' kolkkoa tietään käy,
sua huutain puolehes ennättäy.
Syvä haava rinnassa rientelen,
sinun luonas, kultani, kuollaksen'.
* * *
Mun hirven' nopsa, nuorteva,
kuni silkkijänne joustava,
kuni lehmuksen lehti hentoinen,
mun hirven' herttainen!
Ja salon syvään syliin ain'
sä riennät, hirven' armahain...
Tuon tunnen taajan viidakon:
se sielun' syvimmissä on.
Siell' laajat petolaumat käy,
yl' onkaloitten temmeltäy.
Sa tunnet rajun riehun tuon:
mun aatosteni hurjan vuon.
Ol' salo synkkä, usmainen,
vei kaita polku poikki sen,
kun kalman unta nukkui puut,
vait' oli lintuin sulosuut.
Ja salohon sä yksin vain
ties löysit, hirven' armahain.
Ja silloin petolaumat nuo
ne hiljaa hiipii jalkais luo.
Ja siks' on salo rotkoineen
ja nurmineen ja notkoineen
ja kera kaikkein kivistöin
sun omas, armas, päivin, öin.
On tallell' yhä salo viel',
sun tähtes seisten armas, siell',
siell' ei saa tuulet tuivertaa,
ei sinne myrskyn möyryt saa.
Ja kerran hirven tähden jo
salolla paistaa aurinko,
ja lempi salon sulostaa
ja lämmittää ja rauhan saa."
* * * * *
Ja edempänä luki:
"Me kuljimme yhdessä hedelmäpuiston läpi, hän ja minä. Omenapuut
olivat kukassa kaikki. Ilma oli täynnään voimakasta kukkain tuoksua,
ja kaikkialla leijaili kukkaspölyä; täynnään se oli meidän nuoria,
lämpimiä, rakkautta uhkuvia ajatuksiamme. Elämä kiehui jok'ainoassa
korressa, ja kevättä huokui kaikki, laulaen ikuista lauluansa monen
kukinnasta ja kahden lemminnästä.
"En unohda milloinkaan tuota hedelmäpuistoa ja toisiinsa kietouneita
puitten oksia, joista sateli punertavia, hentoja, pehmoisia omenankukan
lehtiä hänen kaarevalle kaulallensa! Minusta tuntui, kuin ei olisi
maailmassa olemassa ketään muita kuin hän ja minä ja hentoiset lehdet,
joita vallattomasti satelee meidän päällemme.
"Satakieli seurasi meitä pensaasta pensaaseen, vastaillen minun
vihellyksiini. Tunnelma oli hempeä ja autereinen, kirkas, eikä
haikeamielisyyttään vailla sittenkään...
"Metsä se huokaa niin,
nurmi käy kyyneliin,
uinui jo kukkanen,
lymyten pensaasen.
"Joka kerta kun vast'edes hedelmäpuisto tielleni sattuu, minä kierrän
sen ympäri..."
* * * * *
Tässä kävivät muistot Ingalle liian valtaviksi. Hän painoi päänsä
kirjan lehdille ja purki itkuun koko kaihoisan sydämensä. Hän itki
itkemistään, kunnes lampun valo yhä himmeämmäksi vaimeni ja päivän
säde solahti huoneeseen ensimmäisestä luukunraosta. Sitten hän keräsi
irtonaiset lehdet yhteen, kätkeäksensä ne, mutta sattui katsahtamaan
siihen, jota parhaillaan piti kädessänsä:
"Olemme sanoneet toisillemme kaikki, kaiken sen, mistä kumpaisenkin
riemuitseva sydän on niin ääriään myöten täynnään, ja mikä kaikesta
huolimatta on meidän ainoa onnemme!
"Sen tiesimme jo kauan sitten, emme sitä, että olemme osa toisestamme,
vaan että pienimpiäkin yksityisseikkoja myöten täydennämme toisiamme,
että meissä on toteutunut satu puolipallosta, josta me kaikki
uneksimme, mutta jonka niin harvat löytävät.
"Emme tiedustelleet toisiltamme, kumpiko meistä sen ensiksi tunsi...
emme käyneet vertailemaan, kummanko rakkaus on voimakkaampi. Iloisin
mielin me heittäysimme sen valtaan. Yhden ainoan kerran tähden sai
elämä sen, mikä elämän omaa on."
* * * * *
"Ja siitä pitäin oli eläminen oleva minulle kärsimistä!
"Olen _elänyt_, s.o. olen _kärsinyt_, kärsinyt katkerimpia kipuja,
samalla kuin olen elänyt rikkainta henkistä elämää, -- olen kärsinyt,
koskapa itse elämä on ollut räikeimmässä ristiriidassa sen kanssa, mitä
olen tahtonut.
"Olen _tahtonut_, s.o. olen _taistellut_, taistellut omaa onneani
vastaan, olen antanut sen mureta päivästä päivään, viikosta viikkoon,
en senvuoksi, että minun tuli ja piti, mutta siksi, että _tahdoin_
niin, tai paremmin, sentähden että hän tahtoi.
"Tulevassa elämässä täytyy meillä olla jotain suoritettavana... Niin
paljon hukkaan mennyttä elämän onnea! Niin paljon käyttämätöntä voimaa!
Ja niin paljon, paljon tyhjyyttä!..."
* * * * *
"Olen nähnyt kaikki hänen teoksensa.
"Hän on tehnyt koko joukon suunnitelmia, mutta viimeistelemättä ovat
jääneet kaikki, paitsi minun pääni... Olisin mielelläni suudellut
hänen jalkaansa tuon pään tähden! Kuinka mahtoivatkaan hänen
ajatuksensa kieriskellä minussa yötä ja päivää, saadakseen henkeä
noihin piirteisiin!... Kuinka paljon katkeraa, katkeraa surua tuo pää
mahtoikaan tuottaa hänelle! Ja onnellinen hän, joka on saanut voimaa
sen ilmilausumiseen!
"Hän tuntee sen, mikä surussa on kirvoittavaa. Minä en sitä tunne, ja
siksi on hänen hiukkasen helpompi kantaa taakkaansa kuin minun.
"Jokainen taideniekka osaa ottaa surun palvelukseensa ja osaa käyttää
sitä hyödykseen. Se vaikuttaa taiteilijaan hetkeksi valtavammin kuin
muihin, mutta samalla kuin hän tekee sen työssään hedelmälliseksi,
samalla hän ikäänkuin irtaantuu siitä, tuokion ajaksi ainakin.
"Ja _hänenkin_ on täytynyt elämässään tuta tätä; siksi on hän liiaksi
taideniekka.
"Taiteen tehtävänä on päästää kahleitten renkaita auki.
"Kaikkinaisen taiteen henkiin-herättäjänä on vapauden ikävöitseminen:
toivo sitä ruokkii, suru kasvattaa.
"Kärsimyksellä on se luova voima, jota onni on vailla. Siksi ovat taide
ja kärsimys saman hengen lapsia.
"Vai saattaisiko ajatella _suurta_ taidetta, onnessa syntynyttä? Ei,
ei! Raskaana hetkenä kerran, jolloin surut eivät kyenneet pelastamaan,
itkukaan ei, -- silloin se syntyi...
"Mitä enemmän minä tuota päätä ajattelen, sitä rakkaammaksi se minulle
käy!
"Siinä on minulla todistus, että hänen tunteensa ovat yhtä voimalliset
kuin minunkin. Ja omalla itsellään se palkitsee hänet.
"Harvoin on syvin sielun tuska ja mitä kovinta kipua kituva, miehekäs
kestävyys ilmennyt selvempänä kuin tässä.
"Se on verraton Tantaloon pää! Se tekee hänet kerran kuuluisaksi.
"Aion kehottaa häntä lähettämään sen näyttelyyn..."
* * * * *
"Taidanpa kerran kirjoittaa elämäni historian -- Kai poikani tähden.
Sitä lukiessaan hän on käsittävä paljon sellaista, johon hänen
tiedusteleva silmänsä nyt ei saa vastausta.
"Mutta hän on lukeva sen vasta sitten, kun riehunnan aika on ohi ja
vanhuuden rauhallisuus laskeunut hänen ylitsensä.
"Ja silloin hän on rakastava sitä sen itsensä tähden ja _hänen_
tähtensä, jota hän ei tuntenut. Ja sitten hän polttaa sen, lehden
kerrallaan... tahi kerää lehdet huolellisesti yhteen ja panee sinne,
mistä löysikin, samaan laatikkoon, saman vanhan lukon taakse... Ja
hänen jälkeensä ne kerran löytää hänen vanhin poikansa, ja sitten taas
vanhin poika, ja niin kautta koko suvun."
* * * * *
Inga luki nämä rivit, ja suunnaton surumielisyys valtasi hänet; tuntui
äkkiä, kuin tohtori olisi vanha mies, jonka heikko ääni kutsuu häntä
kaukaa, hyvin kaukaa. Ja hänen teki niin sanomattomasti mieli noudattaa
tuon äänen kutsuja.
Hänen silmänsä etsivät edelleen. Yhä vain hänen ajatuksensa syleilivät
tohtorin ajatuksia... hänen oli mahdoton irtaantua hänestä. Ja äkkiä
tohtori ilmeni hänen eteensä jälleen täydessä voimassaan, intohimoisena.
Näin luki lehdillä jälleen:
"Hän sanoo, että meidän täytyy erota! Niinkuin olisi konsanaan
mahdollista erottaa sieluja toisistaan. Hän tietää hänkin, ettei se ole
mahdollista, mutta hänen pitää vaatia sitä sittenkin -- omantuntonsa
tähden. Katkeraa, veriin asti purevaa kohtalon ivaa kaikki tyynni!
"Mulle maa se naurahtaa
ja ivaa rehoitellen:
Katsos, kukat päivään päin
kaikk' kääntyy ihastellen;
valoa kohti kaikki käy
ja välttää pimentota. --
Sinä yksin onnes näät,
mut onneas et ota.
Mulle taivas naurahtaa
ja ivaa hiljallensa:
Katsos, tähtöset kuin nuo
ne välkkää toisillensa;
yhdess' ovat täällä ne,
jotk' yhdess' oli siellä. --
Te, te kaks', vain astutte
ain' yhä eri tiellä.
Mulle meri naurahtaa
ja ivaa ylvästellen:
Katsos, aalto aaltoilen
suo suuta armastellen;
lemmen lämpöön liittyy kaikk',
jos katselisit kunne. --
Teill' on kaihoa syleily
ja muistoa suutelunne.
Mulle ilma naurahtaa,
mua ivaa tuskain alla:
Katsos, kaksin lintuset
kuin liitää taivahalla;
pääskyll' on jo poikaset! --
Ois pesä valmihiksi
teillä saanut myöskin, mut...
te särjitte sen -- miksi?"
* * * * *
Inga säpsähti. Hän oli melkein kuulevinaan ivanaurua takanansa.
Hän nousi... Hänen oli vaikea luopua, mutta hän tunsi vaistomaisesti,
että hänen täytyy, ja hän kokosi lehdet yksitellen ja pani ne
matkalaukkuunsa.
Mutta noustuansa hän huomasi muutamia lehtiä pudonneen maahan.
Hän poimi ne kiireesti ylös, vilkaisi niihin, ja mitä enemmän hänen
katseensa niihin kiintyi, sitä tuijottavammaksi se kävi. Ei ollut kuin
moniahta rivi vain joka sivulla, mutta ne oli alleviivattu kukin.
Niissä luki:
"Kesken toivottomuuttanikin iski minuun äkkiä pelastava ajatus, ja
siitä olen sittemmin pidellyt kiinni:
"_Kuolema saattaisi armahtaa meitä!_ Elämä ei ole osoittanut meille
milloinkaan muuta kuin tylyyttä. Jospa nyt kuolema armahtaisi meitä ja
pakottaisi elämänkin tekemään samoin!