päiviksi! _Laupias kuolema_!"
* * * * *
Tämä ajatus oli ytimenä seuraavillakin lehdillä, luoden niihin valoisan
odotuksen tunnelman. Se oli kuin laudanpala, johon hukkuvan käsi käy.
Salamana sävähti Ingan mielessä, että tästä saattaisi tulla kalteva
pinta heille! Hänen oli tuskallista ajatella, kuinka tohtori nyt
myötäänsä toivoo toisen kuolemata, saadakseen itse elää... kuinka hän
tietämättään tai tajuttomasti soisi sen tulevan. Se melkein halvensi
häntä Ingan silmissä.
Mutta oli jotain viehättävääkin tuossa ajatuksessa, sen Inga tunsi.
Hän ei salannut itseltään, että tuo ajatus panee hänenkin sydämensä
sykkimään kiivaammin... Hän astui lattiata edestakaisin lyhyin,
kiireisin, hermostunein askelin. Hän pysähtyi hänen kuvansa eteen, ja
veri hulvahti hänen poskiinsa.
Jospa sittenkin se hetki löisi, joka saattaa heidät yhteen! Jospa
hänestä sittenkin tulisi hänen vaimonsa... kokonaan hänen, kenenkään
oikeuksia loukkaamatta... hänen raikkaasti riemuitseva, nuori vaimonsa,
joka jakaa kaikki hänen kanssaan!
Tuo ajatus melkein pyörrytti häntä, mutta tuokioksi vain. Hän huomasi,
kuinka vaarallista on sulkea tuo ajatus mieleensä, ja ymmärsi,
että hänen täytyy koota kaikki voimansa saadakseen yhdellä iskulla
karkoitetuksi sen sekä itsestään että hänestä. Älköön -- puheli Inga
itsekseen -- älköön se saako milloinkaan johtaa häntä semmoiseen, mikä
hänen arvoansa halventaa tahi heittää varjon hänen sielunsa yli, tuon
sielun, jota minä rakastan palavammin kuin omaani.
-- Älköön hän milloinkaan saako syytä halveksimaan omaa itseänsä siitä,
että on sydämessänsä säilyttänyt toivoa, johon hänellä ei ole oikeutta.
Se on muserrettava, se ajatus, yhdellä ainoalla iskulla, yhdellä
ainoalla, lujalla, armottomalla iskulla, niin ettei milloinkaan enää
henkiin heräjä.
Ja silloin Inga Heine istahti ja kirjoitti kirjeen, ratkaisten
kohtalonsa, ratkaisten uljaalla päätöksellä, joka tuotti kunniata hänen
sydämelleen.
Hän kirjoitti:
"Teidän päiväkirjanne viimeisillä lehdillä on jotain, joka minua
pelottaa... pyrkimystä johonkin, mikä ei ole saavutettavissa,
tarttumista kaukaiseen toivoon epämääräisessä tulevaisuudessa.
"Tahdon olla vilpitön.
"Se toivo ei täyty milloinkaan.
"Tapahtukoon tästäpuolin mitä hyvänsä, poistakoon kuolema väliltämme
mitä juopia tahansa, -- miestä ja vaimoa ei meistä milloinkaan tule,
ei _milloinkaan_, kuulettehan! Teidän ja minun täytyy kulkea kautta
maailman toista hihaa vailla... toinen hiha, joka oli tehtävä meidän
molemminpuolisesta ikävöimisestämme, meidän nuoresta, voittavasta,
omistavasta rakkaudestamme, -- se ei valmistu milloinkaan, ennenkuin
kangaspuissa tuolla ylhäällä..."
Hän sulki kirjeen, lukematta sitä, mutta hänen kätensä vapisi.
Sitten hän astui mummon kuvan eteen.
-- Vieläkö vaadit enempää?
* * * * *
Ennen muinoin oli naisia, suurenmoisia luonteita, jotka pienelläkin
sijalla seisten oman solakan kasvunsa kautta saivat ympäristönsäkin
kohoamaan.
Sellaisia naisia on vieläkin. Ei he ole sukupuuttoon kuolleet, vaikka
onkin heitä harvemmassa nyt... suurten intohimojen ja lujan tahdon
naisia, yleväin ajatusten ja lämpimäin, voimakasten tunteitten naisia.
Vanha aika ja keskiaika loi niitä kyllä useampia, mutta yhä niitä
on olemassa vieläkin, yhtä alkuperäisiä, yhtä persoonallisia kuin
silloinkin.
Inga Heine oli yksi niitä.
Elämä on opettanut hänelle, kuinka elämää on eläminen alistumisen
taidolla, ja suru, joka niin syväksi elävien kasvonpiirteet veistää,
oli opettanut häntä veistämään marmoriin. Vaikk'ei hän onnea
saavuttanutkaan, ja vaikka hän -- kuten mummo sanoi -- sai vain
joutsenensiiven toisen hihan sijaan, niin joutsenensiipi se sittenkin
vaikutti sen, että hänestä tuli yksi noita harvoja, hyvin harvoja
naisia, jotka temppelin portaita korottavat useammalla kuin yhdellä
astimella.
* * * * *
Hän kokosi lehdet yksitellen ja pani ne matkalaukkuunsa.
Mutta ikäänkuin kohtalon oikusta, ikäänkuin viimeisenä yrityksenä saada
hänet horjahtamaan, pisti viimeinen sivu hänen silmiinsä juuri kun hän
oli kiertämäisillään lukon kiinni:
"Heitä lentos, haukkasein, sa nuori, nopsa haukka!
Istu olallein ja nää, kuin kärsin tässä, raukka!
Silmässäin jos katkeran lukisit kaihon mulla,
lentää pois ei milloinkaan ois sydänt' enää sulia.
Olallein kun istut sä, mun haukkan' silkkisiipi,
aatokseni synkät nää sun luokses kohta hiipii.
Syvät haavat rinnassain jos nähdä voisit, kallis,
koskaan täällä enää et mun tuskaa tuta sallis.
Lepää siinä, lintusein, sä hellä, armas mulle!
Laske sydänsykkehen', ne sykkii yksin sulle.
Laske sykkeet yksittäin, ne kunnes lakkaa aivan. --
_Silloin_ lohdun sain, ja sä -- lennä maille taivaan!"
* * * * *
Hän oli polvillaan matkalaukkunsa edessä, hivellen tuolla ohuella
lehdellä poskeansa. Sitten hän painoi sen kuivia, kuumeisia silmiänsä
vasten, suuteli sitä kiihkeästi useampia kertoja perättäin ja puri
sitten hampaansa yhteen, estääkseen tuskan parahdusta.
Heitä lentos, haukkasein, sa nuori, nopsa haukka!
Tuo säe se myötäänsä kutsui häntä, _hänen_ ääntänsä haastaen, myötäänsä
soi hänen korvissaan, tuskallisesti valitellen, syytellen, ja hänen
piti panna liikkeelle koko tahtonsa lujuus, saadakseen matkalaukkunsa
vihdoinkin lukkoon.
Verkalleen hän astui sitten pöydän luo, sammutti lampun ja työnsi
luukut auki.
Myrsky oli tauonnut, mutta syvissä mainingeissa huokaili meri, ja
vanhassa puutarhassa näki kaikkialla rajuilman jälkiä. Nurmikot olivat
täynnään taittuneita oksia, ja rankat sadekuurot olivat murtaneet syviä
vakoja käytäviin. Ilma oli lauhkea, mutta lintujen laulua ei kuulunut.
Juhannus oli mennyt ohi.
Hiljaisena seisoi vanha kartano hiljaisessa, vanhassa puutarhassa,
-- tuo vanha, rakas kartano, jonka seinät huokailivat myrskyöinä ja
niin kummallista laulua lauloivat, kun kestäessä ikävän syyspäivän
sade niitä myöten valui, -- tuo vanha kartano satuineen, muistoineen,
haljenneine tapetteineen, toukansyömine laudoituksineen ja kotoisine
kummitusjuttuineen, joita hän ei uskonut, mutta rakasti sittenkin, ja
joita kohtaan hänellä oli jonkunlainen synnynnäinen kunnioitus.
Hänestä tuntui, kuin pitäisi hänen kiskaista jotain juurineen omasta
olemuksestansa, nyt, kun hänen on jättäminen kaikki tämä.
Mutta muuta pääsyä ei ole, ei väliteitse, ei kiertoteitse. Hänen
_täytyy_ lähteä. Kenties hän ei ole milloinkaan tuntenut sitä niin
selvään kuin tällä hetkellä. Talo myydään ja joutuu ventovieraitten
huostaan. Se ei saa jäädä miksikään pakopaikaksi, joka hänellä olisi
varalta, ja johon hän, sen hän kyllä tietää, palajaisi vielä, kun ikävä
saa hänessä vallan. Jos hän kerran luulee kestävänsä elämäntaistelussa,
niin hävitettäköön sitten kaikki sillat hänen ja vanhan kartanon
välillä. Jos tämä on hänellä selkänojana, silloin hän murtuu heti. Sen
hän tunsi nyt.
Ja hän istui akkunakomerossa, katsellen hedelmäpuistoa: siellä hän
oli lapsena leikkinyt, -- siellä hän oli kasvavana tyttönä istunut
tuntikausia kyhmyisellä omenapuun oksalla, polvet koukussa ja kirja
sylissään, -- siellä hän oli saanut aatteita teoksiin, jotka vieläkin
tekijäänsä kaipasivat, -- ja siellä he olivat kulkeneet kahdenkesken
illalla silloin, kun kukassa olivat kaikki hedelmäpuut eikä hän
tuntenut muuta kuin rakkautta, joka lauloihe hänen sydämeensä ja
onnentunteilla täytti koko hänen olemuksensa...
Hän istui akkunakomerossa, jäähyväisiä sanoen hiljaiselle, vanhalle
kartanolle ja vanhalle, hiljaiselle puutarhalle.
Ja hän keräsi kaikki muistot ympärilleen. Ja ne välähtelivät häntä
vastaan, niinkuin säteet punaisen päivänpyörän, joka kultaisille
mailleen mentyään vielä kauan heleänä heijastelee...
"Was vergangen, kehrt nicht wieder,
aber ging es leuchtend nieder,
leuchtet es lange noch zurück..."
* * * * *
Huomenissa hän läksi.
Talonväki seisoi vaunujen ympärillä. Muutamat itkivät, toiset olivat
allapäin; kaikki kummastelivat. Ei tiennyt oikein kukaan, mitä ajatella
tästä. Ei ollut selvillä hänestä yksikään. Varovaiset jyllantilaiset
pitivät tällaista äkkinäistä lähtöä jonkinlaisena surun panemana
vähämielisyytenä.
Hevospoika seisoi perimmäisenä ja kiipesi puutarhan muurille, raapien
korvallistaan, ylen huolestuneena.
-- Ja ties kans, miks se oikein reissanneekaan, -- puheli poika; --
mutta longallaan ne kaironlaidat sillä ylioppilasmamsselilla aina on
ollukkin.
Ja siten hän suunnilleen tuli lausuneeksi ilmi yleisen mielipiteen.
Pehtori tuli juoksujalkaa puutarhasta, suuri kukkavihko kädessä.
Viimeisellä hetkellä hän pisti sen neidelle vaunuihin.
Ingan ajaessa tallirakennuksen ohi pikku Musta hirnahti, ja pehtorin
asuntoon teljetty mäyräkoira ulvoi surkeasti.
Tohtorin asunnon edustalla hyökkäsi Fenris haukkuen vaunuja vastaan,
mutta pysähtyi äkkiä, häntäänsä heiluttaen. Heti senjälkeen juoksi Kai
poika ulos katsomaan, mikä sillä hätänä.
Koiran heiluva häntä ja Kai pojan punainen lakki, ne olivat hänen
viimeiset näkemänsä, kun hän tientaipeessa vielä kerran kääntyi ja loi
taaksensa kauan kestävän silmäyksen.
Hetkisen hän oli peljännyt kohtaavansa tiellä tohtorin. Ollakseen
mitään näkemättä hän oli pannut silmänsä kiinni, ahdistuksella
ajatellen uusien jäähyväisten tuskaa, mutta heti sitten hän oli
tuntenut, ettei hän tule.
Suljettujen silmänluontensakin läpi hän näki selvään, kuinka tohtori
astuu edestakaisin, edestakaisin työhuoneessansa, pakottaen itsensä
väkistenkin pysymään sisässä.
Ja Inga Heine ymmärsi, ettei heidän välisiään jäähyväisiä saata
kahdesti sanoa, eikä ole sanoja niihin jäähyväisiin, ja jos ne
kerrankaan uudistuisivat, silloin heiltä sydän pakahtuisi...