innokkaasti. -- Sanokaa, että muutoin vain kirjoititte noista
jäähyväisistä! Tunnettehan te itsekin, että vaikka meillä olisi mitä
hyvänsä toisillemme sanomista, jäähyväisiä emme saata sanoa. Se on
mahdotonta. Se olisi samaa kuin pidättää oma hengityksensä. Vai eikö
lienekään rakkaus sielun hengitystä?
Inga nyökäytti päätänsä, mitään vastaamatta. Hänestä tuntui, kuin
notkahtelisi hänellä polvet, nyt, kun ratkaiseva hetki on tulossa.
Tohtori jatkoi kiivaasti ja kiihkeästi:
-- Saatte sanoa minulle mitä tahansa, jäähyväisiä ette. Kuulettehan!
Minä kiellän sen. Teidän täytyy olla alati minun läheisyydessäni...
sittenhän edes tiedän teidän olevan tuossa vanhassa kartanossa,
tiedän, että niitten seinäin sisällä, joita joka hetki saatan nähdä,
te asutte yötä ja päivää, ja että siellä aurinko valaisee minun
rakkainta olentoani maailmassa! Ettehän tahtonekaan riistää kaikkea
päivänpaistetta minun elämältäni, ettehän? Onnen lapsipuolellekin
suodaan edes vähäinen väläys, minkä valossa lämmitellä. Asettaa
peninkulmia teidän ja minun välilleni on samaa kuin tylyllä
kädellä repiä kaksi sielua palasiksi, sydänjuuria myöten. Se on
epäinhimillistä, se on _yli-inhimillistä_.
-- Tiedän mikä olisi vieläkin pahempaa, -- virkkoi Inga.
-- Mikä niin?
-- Kohdata toisiansa vieraina muitten ihmisten nähden, puhella
vähäpätöisistä asioista, kun kaikki sydämen ajatukset uhkuvat
rakkautta, elää lähetysten, saamatta kumminkaan nähdä toistansa,
ikävöiden valvoa yöt umpeen ja sitten päivällä kylmäverisesti harkita,
milloinkahan ensi kertaa kohdattaneen, niin etteivät ihmiset siihen
pahenisi! Tuntea voivansa olla ylpeä rakkaudestansa ja olla sittenkin
pakotettu piilottelemaan sitä kuin häpeätä, taistella nääntymiin
asti, jottei vain katse tai ääni tai pelkkä läsnäolokin ilmaisisi,
mistä rinta on niin ääriään myöten täynnään...! Haa! Se on Tantaloon
tuskia... pahempaa kuin jäähyväiset pitkän elämän ajaksi.
Tohtori tuijotti häneen, kokonaan huumauneena hänen kiihkeästä
puheestaan. Ensi kertaa Inga nyt hänen kuultensa päästi intohimonsa
kokonaan ilmoille. Ei aristellen, ei epäröiden, vaan hehkuvalla
voimalla laulahti tunnustus äänekkäästi hänen huuliltansa. Tohtori
tunsi omat voimalliset tunteensa niissä, ja onnesta säihkyi hänen
silmänsä.
-- Minä siunaan niitä Tantaloon tuskia! -- sanoi hän. -- Minä tiedän
teidän kestävän ne _minun_ tähteni.
Inga laski ikäänkuin torjuen kätensä hänen rintaansa ja vastasi:
-- En _voi_. On kukaties olemassa naisia, jotka voisivat, hiljaisia,
järkeviä naisia, kyllin voimakkaita panemaan kammitsaan tunteensa; minä
_en_ voi... Minä saattaisin sanoa itselleni, että tästä puolin minun
ei enää pitäisi nähdä teitä, ja illalla minä sittenkin saapuisin tänne
kohtaamaan teitä. Ja aina minä tapaisin teidät täällä meren rannalla,
ja yhdessä me astuisimme särkkien välissä, ja yksi olisi meillä puhelun
aine ja yksi ajatusten aihe... ja viimein kasvaisi meissä rakkaus
niin voimakkaaksi, ettei se enää milloinkaan kuulisi muuta kuin
omaa ääntänsä, ja polkisi muut tunteet jalkainsa alle kuin kuolleen
kovakuoriaisen. Ja niin me eräänä päivänä unohtaisimme kaikki lupaukset
ja kiertäisimme kärsimyksen, tarttuaksemme onneemme kiinni, huolimatta,
onko meillä oikeutta siihen vai eikö! Ja siitä me rupeaisimme
halveksimaan omaa itseämme... ja kylmät katseet meitä kohtaisi... ja
terävät kielet meitä suomitsisi... ja Kai, Kai!...
Tohtori keskeytti äkkiä hänen puheensa suudelmalla, kietoen
käsivartensa hänen ympärilleen.
-- Jos valinta on teidän ja Kain välillä, niin on valinta tapahtunut
siitä hetkestä kuin teidät ensi kertaa näin! -- huudahti hän. -- Kain
minä saatan menettää, niin kovalta kuin tuntuukin, mutta teitä...
teitä... en ikipäivinä!
Inga sulki silmänsä hänen hurjilta suuteloiltaan, ja tuokion ajan oli
hän antamaisillaan perää... Oli silmänräpäys, jolloin hänestä tuntui
enää mahdottomalta jatkaa taistelua, mahdottomalta riuhtaista itseänsä
irti noista käsivarsista, jotka häntä pitelevät niin lujasti... mutta
tunto siitä, että hänen _pitää_ kestää ja että hän _on_ kestävä,
saattoi hänet jälleen jatkamaan taistelua.
Hiljaa hän kirvoittihe hänen sylistään.
-- Kai on vielä pieni, -- puhui Inga, -- mutta hänessä on voimaa.
Vai uskallatteko sanoa, ettei sekin aika tule, jolloin te rupeatte
kiihkeästi kaipaamaan häntä, jolloin te haikeasti ikävöiden huomaatte
olevanne ventovieras omalle lapsellenne, ja jolloin omantunnon
tuskat alkavat kalvaa teitä siitä, että olette syrjään sysänneet
velvollisuutenne häntä kohtaan?
Toinen ei vastannut. Hän oli liian rehellinen kieltääkseen sellaisenkin
ajan mahdollisuutta. Ja Inga näki, kuinka hän kärsii tuosta ajatuksesta.
Verkalleen ja kamalan varmana selvisi tohtorille nyt, että miten hänen
omantuntonsa laita vastedes lieneekään, Ingan ei missään tapauksessa
ole oleva kyllin "lujatekoinen".
-- Kain tähden olen valmis jatkamaan näennäistä avioelämää, -- sanoi
hän, -- vaikka ainaiseksi jääkin ratkaisematta kysymys, kenellä on
suurin elämisen oikeus, niilläkö, jotka ovat keskellä taistelua, vai
niilläkö, jotka eivät vielä ole sitä alottaneetkaan. _Minä_ en ole
siihen vastausta saanut. Miks'emme saisi kohdata toisiamme kerran
viikossa... tuon mitättömän ainoan kerran vain?... ja vaikk'ei sitä
kestäisi kuin moniaan minuutin verran, niin se tekisi mahdolliseksi
kestää nuo muut päivät.
Vastaukseksi Inga pyyhkäisi sormillansa hänen tukkansa läpi, tuon
armaan, tuuhean tukan, joka oli hänelle niin rakas.
-- Minä tiedän, miks'emme, -- virkkoi hän.
Ja tuskin hän oli tämän sanonut, silloin toinen jälleen sulki hänet
syliinsä, puristi hänet rintaansa vasten ja suuteli hänen suutansa ja
otsaansa ja käsiänsä, pysähtyi hetkiseksi, huomatessaan kyyneleitä
Ingan silmissä, mutta kietoi jälleen kätensä hänen ympärilleen,
lähellensä puristaen.
-- Ymmärrättekö nyt, miks'emme? -- virkkoi Inga hiljaa, kun tohtori
vihdoin oli päästänyt hänet.
Tohtori vaikeni... Niin, _nyt_ hän ymmärsi.
Hän vaikeroi kuin haavoitettu otus. Hän vapisi, kapinoiden omaa
epätoivoista kohtaloansa vastaan. Hän ei pidellyt Ingaa enää sylissään,
mutta hän ei hellittänyt hänen käsiänsä. Hän puristi niitä niin lujasti
omissaan, että toisen olisi täytynyt huutaa, jos hän tällä hetkellä
olisi kyennyt tuntemaan ruumiillista kipua. Ja tohtori tuijotti häneen,
kalpeana huuliansa myöten.
-- Nyt me kaksi olemme pian kokeneet kaiken sen, mikä ihmisen
kärsittäväksi saattaa tulla, -- virkkoi tohtori, -- aivan siihen asti,
mihin vain epätoivo saattaa viedä. Eikö teidän mielestänne riitä jo?
Vai vieläkö olisi jotain muuta jälellä?
Inga ei kyennyt vastaamaan. Kyyneleitä valui hänen silmistään
lakkaamatta tohtorin koville käsille, ja koko hänen hento vartalonsa
vavahteli itkusta, jota hän ei enää jaksanut pidättää. Hän ei
uskaltanut katsoa tohtoriin, ja sittenkin hänen täytyi uudestaan ja
uudestaan luoda silmänsä hänen kasvoihinsa, noihin kasvoihin, jotka
olivat hänelle rakkaimmat maailmassa ja joitten ilme tällä hetkellä oli
yhtä ainoata suurta, raastavaa tuskaa!
Ingan valtasi äkkiä raju, vastustamaton halu juosta yhdessä hänen
kanssansa tyrskyihin. Yhdessä! yhdessä! ettei vaan tarvitsisi erota!
niin huusi hänen sisimmissään... Ja niin äkillisesti tuli kiusaus hänen
ylitsensä, niin hurjalla voimalla se valtasi hänen etelämaisen verensä,
että hän ehdottomasti alkoi vetää tohtoria mukanansa merta kohti.
Tohtori kohtasi hänen katseensa ja myhähti. Inga huomasi ajatuksensa
sävähtäneen salaman lailla yhteen hänen ajatuksensa kanssa, ja samalla
läksi tohtorikin juoksemaan hänen kanssansa.
Oli kuin tenhovoima olisi heidät saanut valtoihinsa, oli kuin kiitävä
tuulispää tai kuolemaantuomitun ajatukset tai vimmainen meri heissä
epätoivoisena raivoaisi.
He juoksivat juoksemistaan tyrskyjä kohti, ja juostessansa he katsoivat
toisiansa silmiin. He eivät nähneet taivasta, eivätkä he nähneet
maata, eivätkä he huomanneet lentohiekkaa, johon vaipuivat nilkkojaan
myöten; he näkivät vain toisensa... ja tuolla temmeltää tyrsky, ja
meren aallot vyöryvät, harjoillansa kiehuva vaahto... tuolla tuo taaja,
torninkorkuinen muuri, joka heidät musertaa kumpaisenkin.
Jo pärskyi vaahtoa heidän kasvoillensa, jo hulvahti ensimmäinen
aalto heidän polviinsa asti. Silloin Inga pysähtyi äkkinäisellä
ponnistuksella.
-- Ei, ei! -- huusi hän läähättäen. -- Me emme saa, me emme saa!
Tohtori ei kuullut, hän veti vain perässään Ingaa, ja tyrskyyn
kuoleutui immen ääni.
Inga huusi silloin hätäyneenä:
-- Kai! Kai! Muistakaa Kai poikaa!
Tohtori pysähtyi heti, kädet hervahtaneina. Pojan punainen lakki oli
äkkiä pistävillään esille lentohiekasta ja aalloista, ja pieni tuttu
olento oli asettuvinansa näitten kahden ihmisen väliin merenrannalla
siinä.
Tuskaisesti äännähtäen vaipui tohtori hiekalle. Inga seisoi hänen
ääressään, vavisten koko ruumiissansa. Verkalleen hän sitten
ponnistautui hiekan läpi ja istahti lähimmän särkän juureen.
Aurinko laski tyrskyjen taa... loistaen tummanpunaisena, tulipunaisena,
vaaleanpunaisena... kuultaen sinerväin aaltojen läpi... kimallellen
ruusunvärisissä, sinervissä, vihreänkeltaisissa välkkeissä, kiihkeinä
kuin kiihkeä tykytys ihmisen valtasuonessa ja punaisina kuin punainen
hurme ihmisen rinnassa.
Ja aurinko meni mailleen, ja värit kalpenivat... mutta yhä siinä Inga
istui, häntä odotellen.
Vihdoin hän näki tohtorin nousevan ja astuvan häntä kohti.
Hän astui raskaasti laahustaen, kuni kuolemaantuomittu mies. Ingasta
hän näytti käyneen kymmenen vuotta vanhemmaksi.
-- Tuletteko nyt sanomaan jäähyväisiä? -- kuiskasi Inga.
-- Niin, nyt tulen sanomaan jäähyväisiä, -- vastasi toinen, ottaen
häntä kädestä.
-- Missä se on, jota teiltä kirjeessäni pyysin? -- kysyi Inga,
mielenliikutukselta tuskin kyeten puhumaan.
-- Tässä.
Hän otti povitaskustansa pienen pinkan irtonaisia lehtiä, kellastuneita
toiset, toiset valkoisia.
Kiihkeästi tarttui Inga niihin.
-- Saanenhan kirjoittaa? -- virkkoi tohtori. Ääni oli levollinen, mutta
kummallisesti murtunut.
Inga vain nyökäytti päätään: puhumaan hän ei kyennyt.
Verkalleen hän nousi, ja verkalleen he kulkivat rinnatusten särkkäin
välitse.
Ei puhunut kumpikaan mitään. Mitäpä he olisivat puhuneetkaan, joka
ei olisi pyrkinyt tukahuttamaan heitä tai tuntunut heistä vaimealta
ja mitättömältä sen tuskan rinnalla, jota he kumpikin tällä haavaa
tunsivat? Mitäpä heillä olikaan toisillensa sanomista, mikä vielä olisi
sanomatta?
Ensimmäisessä tienhaarassa he pysähtyivät. Inga vilkaisi ympärilleen,
näkyisikö ketä lähellä, mutta ei ollut ketään.
Lähimmästä kalamökistä tuulen alla tuossa nousi savu hiljalleen
ilmaan, niinkuin ei pauhaavaa merta tuolla ulkona olisikaan, ja heidän
jalkainsa juuressa nuokkuivat kanervanvarret. Silloin Inga otti häntä
molemmin käsin päästä ja loi hänen silmiinsä pitkän, pitkän katseen.
-- Viekää terveisiä Kai pojalle! -- sanoi Inga. -- Kerran hän kysyi
minulta: "Miks'et sinä ole minun äitini?"... Tuo kysymys on siitä
pitäin mieltäni polttanut. Sanokaa hänelle, kun hän on kasvanut
suureksi ja ymmärtää sen, sanokaa hänelle, _ettei hänen oma äitinsä
olisi voinut uhrata hänen tähtensä enempää kuin minä olen uhrannut_.
Sen sanottuansa hän teki jotain melkein ajatuksissaan. Hän pani toisen
kätensä tohtorin niskaan ja toisella pörrötti hänen tuuheata, tummaa
tukkaansa, niinkuin hänen tapansa oli. Sitten hän päästi hänet ja läksi
astumaan kotia päin, taaksensa katsahtamatta.
Tohtori ei puhunut sanaakaan hänen lähdettyänsä. Jos hän olisi avannut
lujasti puristetut huulensa ja päästänyt tunteensa kuuluville, silloin
olisi kajahtanut parahdus, sellainen, joka nousee meren pohjimmista,
kun myrskyisenä yönä ulappa vimmatusti ulvoo. Mutta hän ei parahtanut.
Hän seisoi vain, tuijottavin katsein seuraten häntä, kunnes hän oli
kadonnut tienkäänteeseen.
Tohtori palasi särkille takaisin ja astuskeli siellä tuntikausia
edestakaisin, edestakaisin niitten ja meren väliä.
* * * * *
Kotia tultuansa Inga meni suoraa päätä talliin, jossa hänen poninsa
tavallisesti seisoi.
-- Pikku Musta on kaiketi tallissa? -- kysyi hän pehtorilta, joka oli
puhelemassa rengin kanssa.
-- Kyllä. Toin sen juuri kotia laitumelta, -- vastasi pehtori, avaten
tallinovea.
Inga nyökäytti hänelle ohimennessään ystävällisesti päätä.
-- Tohtori on ostanut pikku Mustan. Saatte ratsastaa sen sinne, minun
lähdettyäni, -- virkkoi Inga niin suoraan ja luontevasti, ettei
pehtorin mieleen johtunut pienintäkään epäluuloa.
Inga meni talliin ja veti oven perässään kiinni. Hevonen käänsi heti
päätään, kuultuaan hänen äänensä. Inga astui pilttuuseen sen luo ja
seisoi siinä kauan aikaa, hyväillen hepoansa.
-- Hyvän saat isännän nyt, poni, paljoa paremmankin kuin minä olen, --
puheli hän sille. -- Vaihtaisin mielelläni sinun kanssasi, tahtoisin
olla hänen hevosensa, joka juoksisi hänen edessään tietä pitkin, oli
ilma millainen hyvänsä, ja jota hänen kätensä silittelisi. Ei hänellä
olisi syytä olla minuun tyytymätön; kulkisin niin uskollisesti ja
reippaasti hänen rattaittensa edessä, ja silloin tällöin tervehtisin
häntä silmälappujen takaa.
Hevonen niuhisti korviaan taaksepäin, kuunnellen, niinkuin ymmärtäisi
häntä, ja pyyhkäisi monta kertaa pehmoisella turvallaan emäntäänsä
poskea. Inga täytti seimen vereksillä kauroilla, suki sileäksi sen
harjan ja välkkyväksi sen mustan karvan ja pysähtyi jälleen taputtamaan
sitä.
Hänen vihdoinkin lähtiessään käänsi hevonen päänsä hänen puoleensa,
katsellen kauan aikaa hänen jälkeensä. Oven suljettuaan kuuli Inga sen
hirnahtavan.
* * * * *
Tohtori tuli sinä iltana myöhään kotia. Kello löi yksitoista hänen
astuessaan sisään. Tohtorinna oli juuri sammuttamaisillaan lampun,
käydäkseen levolle.
Hän vilkaisi mieheensä, mutta ei virkkanut mitään.
Tohtori oli niin tottunut hänen vaitioloonsa, ettei tuota ensinkään
oudoksunut.
-- Onko täällä käynyt ketä? -- kysyi tohtori lyhyesti.
-- Maalarista käytiin sanomassa, että tulisit huomenna katsomaan hänen
vaimoansa.
-- Huomenna... niin, niin... tietysti. -- Hän mietti: silloinhan Inga
Heine lähtee, mutta ääneensä hän sanoi nähtävästi varsin aiheettomasti:
-- Niin, tietysti... Huominen päivä se kuluu niinkuin kaikki muutkin.
-- Kaiketi.
Tohtori naurahti. Hän ei ollut kuulevinaankaan pilkallista värettä
vaimonsa äänessä. Hän meni hänen perässään makuuhuoneeseen. Ääneti veti
tohtorinna uutimet akkunain eteen ja sytytti kynttilät.
Tohtorinnalla ja Kailla olivat vuoteet sisäpuolisessa, tohtorilla
ulkopuolisessa suojassa, mutta tänä iltana tohtori meni perimmäiseen
huoneeseen, missä Kai nukkui, ja pysähtyi hänen pienen pienasänkynsä
jalkopäähän.
Tohtorinna säpsähti, nähdessään, kuinka kalpea hänen miehensä oli,
mutta ei puhunut mitään. Hän odotteli vain, milloin toinen jälleen
lähtee pois.
Äkkiä tohtori kääntyi hänen puoleensa ja virkkoi lyhyesti:
-- Hän lähtee huomenna.
-- Ken?
-- Inga Heine.
-- Luulin sinun lähtevän mukaan, -- virkkoi tohtorinna kylmästi ja
pistävästi.
Tohtori kiivastui ja oli vastaamaisillansa, mutta muisti, kuinka oli
tahtomattansakin kidutellut häntä, ja vaikeni.
-- Ikävähän sinun tulee tästäpuolin, -- huomautti tohtorinna
ivallisesti.
Tohtori tulistui.
-- Et saa puhua siitä tuolla tavalla, -- tiuskaisi hän. -- Siihen
ei ole sinulla oikeutta. Ennustinhan minä, että näin kerran käy. En
tekeynyt paremmaksi kuin olin, mutta sinä et ottanut uskoaksesi minua.
Itsepintaisesti pysyit ajatuksessasi. Minä sanoin sinulle, että jos
joskus kohtaan sen naisen, jota voin rakastaa, niin on kohtaloni
ratkaistu. Sinä et uskonut sitä.
-- Luulin avioliiton olevan sitovan. Se vanhanaikuinen mielipide
minulla nytkin on.
Tohtori purskahti nauramaan.
-- Ha-ha-ha! Sinä luulit niin, se on totta. Sinä luulit, että _sieluja_
voi sitoa! Sinä käsitit avioliiton yhtä järeästi kuin rakkaudenkin.
Sinä et ole milloinkaan sen olemusta ymmärtänyt.
Tohtorinna oli käynyt tulipunaiseksi.
-- Aivan oikein, polje minua vain! -- puhui hän. -- Minähän itse
heittäysin kuin koira jalkaisi juureen! En siis liene paremman
veroinenkaan. Mutta jos olen sinua kohtaan väärin tehnyt, niin
onhan sinulla se lohdutus, ettäs olet kaikesta kostanut... Kuinka
taistelinkaan ensi alussa, ollakseni sinulle mieliksi! Koko elämäni
oli vain pelkkää pyrkimystä saada lukea sinun silmistäsi, mitä toivot
ja halajat, enkä milloinkaan saanut muuta kuin kylmäkiskoisuutta
palkakseni! Sitten tuli poika, ja hän erotti meidät vielä kauemmas
toisistamme. Hänestä tuli sinun kaikkesi kaikissa. Haa, oli aikoja,
jolloin minä melkein vihasin häntä siitä syystä. Mutta silloin kun
rupesit rakastamaan tuota "toista", silloin jäi minullekin sijaa:
vihdoinkin sain osan omasta lapsestani, ja siltä sijalta sinä et enää
milloinkaan saa sysätyksi minua pois.
Tohtori katsahti surumielisesti vaimoonsa.
-- Ei ole aikomuksenikaan, -- sanoi hän. -- Suuri on iloni oleva, jos
tästäpuolin voimme yhtyä rakkaudessamme lasta kohtaan. Se on ainoa
perustus, joka murtumatta kestää meidät molemmat.
-- Ei ole olemassa sitä pohjaa, joka meidät kestäisi, -- vastasi toinen
katkerasti.
Tohtori veti hänet äkkiä lapsen vuoteen ääreen, pidellen hänen
vastustelevaa kättänsä omassaan.
-- _Hän_ uhrasi itsensä Kain tähden, -- lausui hän. -- Emmekö me
saattaisi elämäämme elää hänen tähtensä, kahtena hyvänä, rehellisenä
ystävänä vain!
Tohtorinna katsoi häneen vakavasti ja nyökäytti sitten myöntävästi
päätään.
-- Miehenä ja vaimona emme milloinkaaan, virkkoi hän, -- mutta saman
lapsen isänä ja äitinä.
Silloin hän suuteli vaimonsa kättä, yht'aikaa kunnioituksesta ja
sanomattoman kiitollisena. Ensi kertaa elämässään hän huomasi, että
vaimo oli hänet käsittänyt, ja ensi kertaa he seisoivat vastatusten
kahtena olentona, jotka ovat saman verran toisillensa velkaa.
Nyt heidän välinsä oli äkkiä käynyt tasapainoon. Ennen ei sitä ollut
olemassa. Hän, tohtori, oli aina pitänyt itseänsä sinä puolena, joka
on vääryyttä kärsinyt. Nyt hän ymmärsi, että jos vaimo oli murtanut
hänen elämänsä, niin oli hän yhtä suuressa määrin vaimonsakin elämän
murtanut; erotus oli vain se, että vaimo itse oli sitä tahtonut.
Kai liikahti unissaan. Tohtori kumartui ja sovitti peitteen
tiiviimmästi hänen ympärilleen. Siinä hänen seisoessaan ja nukkuvaa
lastansa katsellessaan heräsi äkkiä eloon muistoja, heille kummallekin
yhteisiä.
Hän muisti, kuinka he kumpikin olivat seisoneet lapsen kätkyen ääressä
ja nähneet ensimmäisen tajunnaisen hymyn elähtävän hänen kasvoillaan,
kuinka heidän kummastelevat katseensa olivat ihastuksissaan kohdanneet
toisensa, ja kuinka kumpikin oli kääntynyt poispäin, salatakseen
silmiinsä pyrkiviä kyyneleitä. Hän muisti, kuinka ylpeitä he olivat
olleet, kun Kai rupesi ryömimään ja sitten, monta kertaa kompastellen
ja jälleen pystyyn nousten, vihdoin astui ensimmäiset pienet askeleensa
heidän taluttamanaan. -- Ja olihan kaikki tämä sentään jotain, jonka he
olivat jakaneet keskenänsä. Jos olikin heiltä puuttunut yhteiselämää,
niin olihan heillä joskus ollut yhteistuntoa. Se selvisi hänelle nyt.
Ja hän sanoi sen, istuessaan toisella puolen pientä sänkyä,
vaimollensa, joka istui toisella puolen.
Ja he tunsivat kumpikin, että heillä on toisillensa paljo
anteeksiannettavaa.
Siinä he istuivat vielä, kun Kai heräsi ja luuli näkevänsä unta.
Hän katsahti syrjästä vuoroin toiseen, vuoroin toiseen, ikäänkuin
ei tohtisi vielä uskoa näkemäänsä todeksi. Mutta äkkiä hän kavahti
istuvilleen, otti poikamaisen vallattomasti heitä kumpaakin niskasta ja
painoi heidän kasvonsa vastatusten.
-- Suudelkaa! -- sanoi hän. -- Suudelkaa vielä kerta!
Ja koneenomaisesti he tottelivat.
Poikanen nauroi ääneen mielissänsä. Mitä hän ymmärsi siitä, ettei nämä
suudelmat olleet miehen ja vaimon, vaan veljen ja sisaren suudelmia!
Hän tiesi vain, että isä ja äiti, jotka tavallisesti eivät keskenänsä
haastele, istuvat nyt hänen pienen vuoteensa ääressä, ystävällisesti
katsellen toisiansa.
Ja hän pisti pienet, pulleat kouransa heidän käsiinsä, yhden
kummallekin puolelle, niin tyynesti ja turvallisesti, huokasi sitten
onnellisena koko lapsellisen rintansa täydeltä, niin täydeltä,
ikäänkuin hänen tuntemansa ilo ei oikein ottaisi mahtuakseen siihen.
Muutama minuutti vielä, niin he jo kuulivat hänen hengittävän syvään ja
nukkuvan rauhallista, turvallista unta, onnellista lapsen-unta.
* * * * *
Oli myöhäinen yö. Inga istui vielä huoneessansa, kumartuneena sen
aarteen yli, jonka hän oli tuonut mukanansa heidän viimeisestä
kohtauksestaan.
Hetki oli vierinyt hetken jälkeen, eikä hän vieläkään voinut
irroittautua näistä lehdistä, joita oli hajallaan pöydällä ja joista
jokainen näkyi elävän, puhuvan _hänen_ äänellänsä ja hengittävän
_hänen_ ilmaansa.
Punaisen varjostimen läpi lankesi himmeä valo hänen kaareutuneelle
niskallensa, missä lyhyt, musta tukka kiehkuroina kiemurteli. Tuossa
lämpöisessä valossa ei olisi huomannut, kuinka kalpea hän oli.
Hehkuvana, kuni kuumeessa, hänen katseensa kiiti sivuja ylhäältä alas,
ja tuskin oli yhden päässyt päähän, niin jo kiihkeän janoisena siirtyi
seuraavalle...
"Tässä se kirja, johon olen ajatuksiani kirjoittanut, en muita varten,
omaa itseäni vain ja sitä naista varten, jota voisin rakastaa... Ei
ole siinä suuria ajatuksia, ei ole syviä ajatuksia... haaksirikkoisen
miehen haaksirikkoisia ajatuksia vain.
"Tätä kirjoittaessani tuntuu alinomaa, kuin jonkun naisen silmät minua
katseleisi... hänen, jota en ole milloinkaan nähnyt! Ja nuo silmät ne
ovat niin kummallisen elävät... ne ovat niin lämpimät ja älykkäät ja
kirkkaat!
"En soisi näkeväni niitä milloinkaan. Soisin voivani karttaa niitä:
minä olen mies vapautta vailla, mies, joka laahaa kaksinkertaista
kahletta perässään... toista pitelee ruostunut rautakoukku
koppityrmässä... toista tarmottoman ihmisen liiankin tarmottomat kädet.
"En saa kohdata muita naisia, paitsi sitä ainoaa, jolle olen itseni
luvannut -- säälistä, kenties pelkuruudestakin: hän sanoi muutoin
menevänsä surman suuhun, eikä ollut minussa rohkeutta nähdä hänen
kuolevan.
"Tämä 'surman suuhun' oli kuin yllätystä.
"Sittemmin olen ajatellut, että kenties ei uhka ollutkaan niin täyttä
totta. Ken todella tahtoo kuolla, hän ei siitä muille puhu... Olisi
kenties ollut parempi panna koetukselle...!"
* * * * *
"Sain häneltä kirjeen tänään, pitkän, tunteita uhkuvan kirjeen.
"Hän kirjoittaa, että päästyäni vankeudesta me haemme yksinäisen
seudun, missä häpeä ei meitä saavuta, missä elämme aivan yksin
toisillemme vain... hän ja minä...!
"Mutta sen pitää olla sellainen paikka, missä ei kukaan meitä tunne.
"Hän ei ole kovin rohkea mieleltään. Hän ei voi siirtyä kyllin kauaksi.
"Minusta tuntui, kuin se toinen olisi seisonut takanani ja lukenut
kirjettä hänkin; tuntui kuin hänen silmästään olisi iskenyt vihan tuli,
tultuamme siihen paikkaan, jossa puhutaan häpeästä, jota meidän pitäisi
paeta.
"Muuta ei tähän ole lisäämistä. Hän pysyy yhä edelleen minussa
kiinni... se on kaikkea kunnioitusta ansaitsevaa. Ei monikaan nainen
ota rangaistusvankia mieheksensä.
"Hän on kestänyt minun kanssani häpeän. Onhan oikeus ja kohtuus, että
minä kestän elämän hänen kanssaan...
"Häpeän saattaa sitä paitsi jakaa toisensa kanssa useammalla tavalla.
"On olemassa uljasmielinen tapa, jota en ole milloinkaan tuntenut,
ikävöinyt vain -- se, joka ottaa kerrassaan koko taakan hartioilleen ja
kantaa sitä laulellen.
"On olemassa säälivä tapa, alituisesti valitteleva ja ärsyttävästi
osaaottavainen, joka on viedä hengen toiselta.
"On vihdoin olemassa kärsiväinen tapa, äänetön ja tuskaa tunteva,
mutta jossa silti on jotain marttyyrimaista ja joka siten juuri
hiljaisuudessa kiduttaa uhriansa.